Jatkokertomus: Aleksanterinkatu 18, Salaperäinen hyväntekijä

Tampereen Helluntaiseurakunnan kirjakauppa-kahvilassa työskentelevä Ella joutuu jälleen jännittävien tapahtumien keskelle. Seurakunnan idyllinen sisäpiha ei olekaan suojassa maailman pahuudelta. Samanaikaisesti pahuuden lisääntyessä, esille nousee erikoisten hyvien tekojen sarja. Ellan etsivä-aivot koittavat kuumeisesti löytää vastauksia mieltä vaivaaviin kysymyksiin. Lopulta Ella päätyy salaisuuden paljastumisen kynnykselle. Uskaltaako hän avata oven? Tempaudu mukaan jännittävän fiktion pyörteisiin.

Jatkokertomusta voit lukea tai kuunnella seurakunnan nettisivuilta tai Spotifysta.

Uusi osa ilmestyy perjantaisin syksyn 2025 ajan.

—

Salaperäinen hyväntekijä on jatkoa vuonna 2024 ilmestyneelle Kevään merkit -jatkokertomukselle.

Totuuden kynnyksellä

 Ella Lumme seisoi jähmettyneenä kirkkorakennuksen Kyttälänkadun puoleisessa rappukäytävässä. Hänen kätensä lepäsi kevyesti ovenkahvalla hänen pysähdyttyään hetkeksi harkitsemaan seuraavaa liikettään. Tämän oven takana odotti vastaus kysymykseen, joka oli saanut hänen uteliaisuutensa ja mielikuvituksensa heräämään. Halusiko Ella todella paljastaa salaisuuden? Seuraisiko siitä hyvää vai olisiko sittenkin parempi perääntyä ja jättää kutkuttava mysteeri kokonaan ratkaisematta?

Häntä oli kyllä neuvottu malttamaan mielensä, odottamaan ja jättämään asioiden selvittäminen muille. Vaikutti vain siltä, ettei selvitystyö edennyt. Mahdollisuus saada totuus selville oli suorastaan tiputettu hänen syliinsä. Hän ei voisi mitenkään olla tarttumatta tilaisuuteen. Ella kurtisti mietteliäänä kulmiaan sinisten silmiensä yläpuolella, puraisi alahuultaan ja huokaisi syvään palatessaan ajatuksissaan muutamia viikkoja taaksepäin, jolloin kaikki oli alkanut.

Syysillan hämärässä

Lokakuussa illat pimenivät jo aikaisin. Ella istui puusohvalla kääriytyneenä lämpimään villavilttiin ja katseli katossa roikkuvaa pientä kattokruunua. Valaisimen kristallien kautta muodostui kattoon kaunis tähtimäinen kuvio. Leveällä ikkunalaudalla tuikkukynttilät koristelaseissaan loivat pehmeää valoa huoneeseen ja heijastuivat ikkunan pinnasta kuin peilistä. Kaskitien kerrostalon kaksion kodikas tunnelma korostui viileän syysviiman tuivertaessa ulkona. 1940-luvulla rakennettu keltainen kivitalo sijaitsi idyllisessä Kalevan kaupunginosassa lähellä Tampereen keskustaa.

Hiljattain remontoidun olohuoneen mintunvihreät seinät, valkoiset leveät ikkunalaudat ja vaalea parketti toimivat kauniina taustana valkoiselle levitettävälle puusohvalle, jonka Ella oli saanut perinnöksi isoäidiltään. Ella oli hionut ja maalannut puusohvan uudelleen ja päällystänyt sen pehmeän istuinosan tummanvihreällä huonekalukankaalla. Sohva pääsi kunnostettuna oikeuksiinsa. Vaikka sohvan väri olikin uusi, tallella oli tuttu pehmeä narahdus, jonka se päästi aina kun joku istui siihen. Ääni muistutti Ellaa mummolasta ja vastapaistetun pannukakun ja mansikkahillon tuoksusta.

Ella oli puolisen tuntia sitten palannut juoksulenkiltä kotiin, käynyt suihkussa ja vaihtanut rennon oloasun ylleen. Hän hörppi lämmintä teetä suuresta värikkäästä mukista, jonka oli saanut lahjaksi pienryhmänsä nuorilta naisilta. Miellyttävä fyysisen rasituksen jälkeinen raukeus tuntui koko kehossa, ja Ella lupasi itselleen vielä venytellä ennen nukkumaan menoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli tämäniltaista lenkkiseuraansa. Heinäkuusta lähtien hän oli usein juossut Kaupin metsäreiteillä yhdessä pastori Ilari Hämäläisen kanssa.

Ella ja Ilari olivat tutustuneet maaliskuussa ja kokeneet yhdessä jännittäviä hetkiä oudon ilkivalta-aallon koetellessa heidän työpaikkaansa Tampereen helluntaiseurakunnassa. Tutustuminen oli muuttunut nopeasti ihastumiseksi. Heinäkuussa Ilari oli pyytänyt ensimmäisille treffeille, ja sen jälkeen he olivat tavanneet monia kertoja työajan ulkopuolella.

He olivat sopineet pitävänsä orastavan suhteensa toistaiseksi salassa. Tuntui hyvältä ajatukselta tutustua rauhassa ilman mitään paineita ulkopuolelta suuntaan tai toiseen. Ella oli huomannut tarkkanäköisen ystävänsä, seurakunnan toimistonhoitajan Heli Sirenin, katsovan heitä useampaan kertaa tutkivasti, kun he olivat Ilarin kanssa seurakunnan käytävillä kohdatessaan pysähtyneet juttelemaan ihan niitä näitä. Eilen Heli oli maininnut Ellassa olevan jotain uutta hehkua ja udellut, oliko Ellalla jotain uutta meikkivoidetta vai oliko hän kenties rakastunut?

Kyllä. Ella oli rakastunut. Mutta samanaikaisesti hän tunsi pelkoa. Oliko tämä liian hyvää ollakseen totta? Ella oli kokenut pettymyksen entisen poikaystävän muuttaessa työn perässä toiselle paikkakunnalle. Suhde oli tyrehtynyt siihen. Ilari taas oli menettänyt vaimonsa tämän kuollessa rintasyöpään. Miten he uskaltaisivat heittäytyä tähän suhteeseen, vaikka lopputulos ei ole varmaa? Mitä vainhan voisi sattua.

Niin kuin monet kerrat aiemminkin, Ella jutteli ääneen näitä ajatuksiaan Jumalalle. Hänen mieleensä tulivat Jeremian kirjan sanat: ”Minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”. Ella tunsi rauhan laskeutuvan. Viisasta olisi varmasti elää päivä kerrallaan, jatkaa tutustumista Ilarin kanssa rauhassa ja koettaa olla murehtimatta tulevaa.

Näissä mietteissä Ella kävi hammaspesulle ja nukkumaan. Huomenna olisi uusi päivä ja aikainen herätys. Ella muisti venyttelyn juuri ennen vaipumistaan uneen.

Ellan jo nukkuessa sikeästi hänen työpaikkansa Aleksanterinkatu 18:n kiinteistön lähettyvillä tapahtui kummia. Harmaa auto lipui hitaasti eteenpäin pitkin Rongankatua. Kääntyessään Aleksanterinkadulle kuljettaja käänsi päätään molempiin suuntiin. Katu oli hiljainen, kauempana edellä oli vain joku auto liikennevaloissa. Harmaa auto pysähtyi seurakuntarakennuksen lukossa olevan porttikongin eteen. Sisäpihalla olijoista yksi avasi varovasti portin, ja auto liukui hiljaa sen sisäpuolelle. Autosta nousi ulos kaksi henkilöä. He liittyivät pihassa seisovien rinkiin. Yhdellä oli mukanaan pieni lehtiö, johon hän raapusti jotain. Keskustelua käytiin hiljaisella äänellä. Puoli kahden aikaan yöllä he olivat valmiita. Nyt oli parempi lähteä kotiin ennen kuin joku huomaisi heidät. Olisi vaikeaa keksiä selitystä sille, mitä tekemistä heillä oli seurakunnan pihassa tähän aikaan yöstä.

Koirankakkaa ja käytettyjä kirjoja

Sorsapuiston nurmialueet olivat täynnä oransseja, keltaisia ja ruskeita lehtiä. Aamun nouseva aurinko osui huurteeseen lehtien pinnalla. Ella asteli hiekkatietä pitkin reippaasti eteenpäin ja nautti soran narskuessa nauhallisten nilkkureiden paksun pohjan alla. Hän hengitti kirpeää ilmaa sisään ja ulos. Merinovillainen kaulaliina, pipo, hansikkaat ja kevyttoppaliivi olivat tarpeelliset tällä kelillä.

Hiekanruskea pitkä toppaliivi oli löytynyt Fidan myymälästä kolmellakymmenellä eurolla. Ella rakasti liivin suuria taskuja, joihin mahtui kaikkea hyödyllistä. Nyt hän kaivoi taskustaan nenäliinaa. On se ihme juttu, että ulkona nenä aina vuotaa kylmemmällä kelillä, vaikkei flunssaa olisikaan. Nenäliinaa kaivaessaan Ella unohti katsoa jalkoihinsa ja tunsi yllättäen astuvansa johonkin pehmeään ja liukkaaseen. Kenkä luiskahti eteenpäin, tasapaino petti ja Ella löysi itsensä istumasta maassa keskellä soratietä.

Ella katsoi nopeasti ympärilleen ja varmisti, ettei kukaan ollut huomannut hänen noloa pyllähdystään. Sitten hän kampesi itsensä ketterästi ylös ja katsoi kohtaa, johon oli liukastunut. Ei ollut todellista! Hirveä koirankakkaläjä keskellä tietä.

Kauniit vaahteranlehdet olivat sopivasti peittäneet osan ruskeasta yllätyksestä. Onneksi takki oli säilynyt puhtaana. Toinen kengänpohja sen sijaan oli saanut paksun kuorrutteen ällöttävää mömmöä. Ella kumartui puhdistamaan kenkäänsä. Nyt tuli tarvetta koko nenäliinapakkaukselle! Hyi, mikä haju! Mistähän löytyisi joku sopiva risu, jolla saisi eritteen irti kengänpohjan poimuista?

Ella lähti etsimään työkalua katseellaan. Pensaan luona nurmella näytti lojuvan sopiva oksanpätkä. Kumartuessaan ottamaan kepin käteensä Ella näki pensaan takana jotain odottamatonta: mustan pyörän rungon, josta puuttuivat renkaat, satula ja ohjaustanko.

Aamulehden verkkouutisissa oli juuri uutisoitu pyörävarkauksien yleistyneen Tampereella, erityisesti keskusta-alueella. Poliisin resurssit eivät riittäneet pyörävarkaiden jahtaamiseen. Vain murto-osa varastetuista pyöristä päätyi takaisin omistajilleen.

Ellaa ahdisti ajatus pyörävarkauksista. Tuntui siltä, että kaikenlainen pahoinvointi ja pahuus Tampereella vain lisääntyi, ainakin uutisten perusteella. Ella huokaisi ajatellessaan tämän mustan pyörän omistajan kohtaamaa harmillista menetystä. Ellankin pyörä oli varastettu kotipihasta Kaskitieltä yli vuosi sitten. Se oli ollut kiinnitettynä pyörätelineeseen ketjulukolla, joka oli löytynyt maasta katkaistuna. Ella oli tehnyt kadonneesta pyörästä rikosilmoituksen mutta joutunut tyytymään siihen, ettei pyörää ehkä koskaan enää löytyisi.

Aiemmin Ella oli pyöräillyt työmatkat, mutta sittemmin hän oli oppinut nauttimaan myös kävelystä. Kävellessä tuli katseltua enemmän ympärilleen ja nautittua maisemasta. Matkaan täytyi varata enemmän aikaa, mutta eipä parinkymmenen minuutin kävely tuntunut erityisen raskaalta. Pikemminkin se virkisti.

Suurin osa ruskeasta mömmöstä lähti kengänpohjasta tikulla, mutta Ella oli tuntevinaan inhottavan hajun yhä nenässään kääntyessään Kyttälänkadulta Aleksanterinkadulle. Hän kyllä pesisi kenkänsä pohjan vielä kunnolla vedellä ja saippualla ennen liiketilan avaamista. Olisi ikävää, jos asiakkaat kaikkoaisivat pahan hajun tähden. Tai kiusallista, jos joku luulisi hänen itsensä olevan epämiellyttävän tuoksun lähde.

Ella saapui työpaikkansa eteen. Keltaiseksi rapattu suuri kivirakennus oli kaunistanut Aleksanterinkatua jo 1950-luvun lopulta. Iäkkäämmät tamperelaiset muistivat sen kyljessä lukeneen aikoinaan Saalem. Tämä rauhaa ja Jerusalemia tarkoittava nimi oli sittemmin vaihtunut Tampereen helluntaiseurakunnaksi. Ella ohitti harmaat graniittikivirappuset ja suuret jyhkeät ruskeat ulko-ovet. Seurakunnan portaat ja edusta olivat ihailtavan siistit. Uusi kiinteistönhoitaja oli tehnyt hyvää työtä. Täällä ei tarvinnut pelätä astuvansa koiran jätöksiin.

Sisäänkäynnin oikealla puolella kivijalassa sijaitsi Ellan rakas työpaikka, Karismakirja. Tämä hiljattain muodonmuutoksen kokenut kirjakauppa-kahvila oli Ellan ilo ja ylpeyden aihe. Kesällä tehty remontti oli luonut liiketilaan tuoreen ja viihtyisän tunnelman.

Ella kaivoi taskustaan liikkeen avaimet ja avasi turvalukot. Astuessaan sisään hän sytytti valot ja laittoi kahvikoneen lämpiämään. Vaikka tänään valmisteltaisiin Vanhojen kirjojen viikkoa, pidettäisiin silti kauppaa auki. Heli oli luvannut tarvittaessa tulla toimistolta hetkeksi tuuraamaan Ellaa. Viime aikoina olikin ollut vilkasta. Tamperelaiset olivat löytäneet idyllisen kirjakaupan, jossa saattoi istua sisällä tai ulkona kahvilla sekä tutkia ja ostaa kirjoja ja pieniä lahjatavaroita, joissa oli syvempi ajatus mukana.

Ella avasi oven seurakuntatilaan ja käveli portaita alas naisten vessaan pesemään kenkäänsä. Hän oli törmätä alatasanteella sähköasentajaan, joka tutki tikkailla seisten katon rajassa olevaa valvontakameraa.

Samuli Tikkanen oli hiljattain aloittanut seurakunnan sähkötöistä vastaavana. Hän oli hoikka, kalpea, vakavakasvoinen ja vaitelias mies, joka ei tuntunut välittävän rupattelusta. Ella oli turhaan yrittänyt saada häneen useaan kertaan kontaktia.

Mies vastasi Ellan iloiseen tervehdykseen äänettömästi nyökäten ja jatkoi kameran tutkimista ruuvimeisseli kädessään ja taskulamppu suussaan. Mies oli varmasti asiantuntija omalla alallaan, mutta sosiaalisuus ei näyttänyt olevan hänen vahvimpia puoliaan. Mitähän varten mies tutki valvontalaitetta? Ella ei uskaltanut ottaa sitä puheeksi työhönsä keskittyneen asentajan kanssa vaan ajatteli kysyä sitä Heliltä, joka oli yleensä perillä kaikesta, mitä kiinteistössä tapahtui.

Ellan palatessa puhtain kengänpohjin takaisin yläkertaan hän katsoi eteisaulassa odottavaa päivän työurakkaansa. Aulassa oli sinne jo edellisenä päivänä tuodut pöydät. Pöytiä peittivät suuret punaiset muovilaatikot, jotka olivat kukkuroillaan seurakuntalaisten tuomia käytettyjä kirjoja. Myynnistä saatu tuotto lahjoitettaisiin tällä kertaa seurakunnan lähetystyökohteeseen Japaniin.

Ella alkoi nostelemaan kirjoja laatikoista ja järjestelemään niitä aiheittain. Vaikka suuri osa kirjoista olikin viime vuosien tuotantoa, joukosta löytyi myös upeita aarteita 1950- ja 1960-luvuilta. Ella ei malttanut olla avaamatta näitä historiallisesti mielenkiintoisia teoksia ja unohti välillä ajankulun uppoutuessaan tutkimaan löytöjään. Kirjakaupan oveen asennettu kello helähti aika ajoin uuden asiakkaan merkiksi ja Ella havahtui ajatuksistaan kipaisten palvelemaan kaupan puolelle.

Pari tuntia kirjakaupan ja eteisaulan väliä kuljettuaan ja uutterasti kirjoja järjesteltyään Ella havaitsi, että tarvittiin lisää pöytiä. Ella soitti toimistoon Helille, joka tuli kirjakauppaan siksi aikaa, kun Ella lähti hakemaan pöytiä.

Ellan astuessa alasaliin sisään, vastaan tuli uusi kiinteistönhoitaja Leena Lahti. Hän oli roteva ja ripeäotteinen nainen, joka viihtyi useimmiten Tapparan veryttelypuku päällä. Leena hymyili Ellalle ja heilautti kättään tervehdykseksi. Nähdessään Ellan ryhtyvän raahaamaan pöytää Leena tarttui muitta mutkitta pöydän toiseen päähän ja kantoi sen Ellan kanssa toiseen kerrokseen. Ella ja Leena hakivat alasalista vielä kaksi pöytää samalla leppoisasti rupatellen.

Ella kiitti Leenaa avusta. Siinäpä vasta oli ystävällinen ja avulias nainen! Seurakunnalla oli käynyt hyvä onni saadessaan niin toimeen tarttuvan henkilön pitämään kiinteistöstä huolta. Leenan tulon jälkeen seurakunnan sisätiloissa ja pihalla oli valinnut siisteys ja järjestys.

Työpäivän päättyessä Ella oli tyytyväinen luodessaan viimeisen katseen yläaulan kirjabasaariin. Kirjapöydät oli järjestetty aiheiden mukaan: kertomakirjallisuutta, elämäkertoja, elämäntaitokirjoja, teologisia opetuskirjoja, lasten kirjoja sekä hartaus- ja rukouskirjoja. Kaikki oli nyt valmista huomista varten. Jaloissa tuntui eilinen lenkki ja tämänpäiväinen portaissa ravaaminen. Kotiin päästyään hän kyllä venyttelisi, siitä ei auttanut enää luistaa!

Pitkäkyntisiä päivänvalossa

 Perjantaiaamuna Ella asteli taasen Sorsapuiston hiekkatietä ja piti nyt katseensa visusti tiessä. Toista kertaa hän ei lankeaisi samaan ansaan. Sorsapuistosta selvittyään Ella astui helpotuksesta huokaisten Yliopistonkadulle, käveli Attilan kirjaston ohitse ja kääntyi Itsenäisyydenkadulle. Raitiovaunu kilkutti tulostaan ilmoittaen, ja liikennevaloissa sai seistä pitkään.

Ella ajatteli tyytyväisenä kulunutta työviikkoa. Vanhojen kirjojen viikko oli ollut menestys! Kirjoista kiinnostuneita tamperelaisia oli lapannut ovesta sisään runsain määrin. Japanin-työhön saataisiin lähetettyä tuntuva summa rahaa.

Ella oli kehittynyt kirjakaupan mainostamisessa sosiaalisen median kanavissa ja näytti siltä, että mainonta oli tuottanut tuloksia. Tänään paikalle tulisi viimeistä myyntipäivää seuraamaan nuori kuvaajamies Leo, joka vapaaehtoisena kuvasi seurakunnan tapahtumissa. Häneltä Ella saisi hyvää materiaalia tulevia somejuttuja ajatellen.

Ellan solun nuoret naiset olivat olleet tällä viikolla vapaaehtoisina auttamassa myynnissä ja asiakkaiden palvelussa. Pari heistä tulisi tänäänkin iltapäivällä auttelemaan. Ella päätti tarjota naisille seuraavassa solukokoontumisessa jotain erityisen hyvää ruokaa kiitokseksi heidän avustaan.

Raitiovaunun mentyä ja valon vaihduttua vihreäksi Ella käveli reipasta vauhtia kohti Itsenäisyydenkadun tunnelia, jonka yläpuolella kulki rautatie. Ennen astumistaan tunneliin Ella vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja kiihdytti vauhtiaan ohittaen monia rauhallisemmin lampsivia, työmatkalla olevia tamperelaisia. Rautatieaseman tunnelissa leijui aina pakokaasuntäyteinen paksuhko ilma, jota ei tuntunut hyvältä hengittää.

Ella oli harjoitellut tunnelin alittamista pidättäen hengitystä, ja siitä oli tullut hänelle joka-aamuinen kilpailu itsensä kanssa. Kuinka pitkän matkan hän tänään pääsisi eteenpäin, kunnes olisi pakko ottaa happea? Tänään keuhkoissa tuntui olevan kapasiteettia, ja vasta muutaman viimeisen metrin aikana lähellä tunnelin ulospääsyä Ella joutui luovuttamaan.

Heti tunnelin toisella puolella Ella veti sisäänsä raikkaampaa ilmaa ja hengitteli syvään kävellessään Posteljoonipuiston lävitse. Kyttälänkatua kulkiessaan Ella tervehti iloisesti tuttua kampaajaa, joka avasi juuri liikkeen ovea. Kyttälässä työskentelevistä tamperelaisista oli tullut Ellalle vuosien mittaan tuttuja kasvoja. Ei hän tietysti kaikkia nimeltä tuntenut, mutta aina tervehdittiin ja joskus vaihdettiin pari muutakin sanaa. Hymy yhä huulillaan Ella asteli kohti työpaikkaa. Hän ei aavistanut, että pian sattuisi jotain, mikä latistaisi muuten niin iloista tunnelmaa.

Toimistonhoitaja Heli laskeutui ripeästi rappusia alas sovitellen samalla valkoista pyöräilykypärää päähänsä. Hän mietti mielessään päivän aikataulua. Kun hän saisi hoidettua ensin asiat postissa, aikaa jäisi vielä hyvin käväistä hautaustoimistossa tilaamassa kukkalähetykset viikonloppuna oleviin kaksiin hautajaisiin. Ja sitten vielä muutama tehokas tunti töitä koneella ennen viikonloppuvapaita.

Astuessaan seurakunnan sisäpihalle Heli suuntasi tarmokkaasti kohti pihan perällä olevaa pyörätelinettä. Metrin päässä telineestä Heli pysähtyi kuin seinään havaitessaan jotain odottamatonta. Keltainen Tunturin kaupunkipyörä loisti poissaolollaan ja jäljellä oli vain katkaistu vaijerilukko. Heli henkäisi ääneen kauhistuneena ja kumartui ottamaan maasta rikotun lukon käteensä. Hän tuijotti lukkoa totuuden iskeytyessä hänen tajuntaansa: hänen kaunis pyöränsä oli varastettu!

Heli kulki kaikki työmatkat ympäri vuoden pyörällä. Hän vaati pyörältään ensiluokkaisia ominaisuuksia, ja siksi kyseessä oli ollut erittäin arvokas menopeli.

Ovi kolahti kiinteistönhoitaja Leenan astuessa porttikonkiin ja kävellessä kohti sisäpihan roskalaatikkoja. Heli havahtui jähmetyksestään.

”Mun pyöräni on varastettu!” Heli huudahti järkyttyneenä Leenalle. Juuri seurakunnan eteen saapunut Ella kuuli kiviseinistä kaikuvan huudon ja riensi sisäpihaan.

Sekä Ella että Leena voivottelivat tapahtunutta myötätuntoisesti.

”Kuulin, että Aleksanterinkadulta vietiin toimitusta viemässä olleen ruokalähetin pyörä alkuviikosta”, Leena kertoi. ”Kurjaa, ettei edes seurakunnan suojainen sisäpiha ole turvassa pitkäkyntisiltä.”

Ella neuvoi Heliä tekemään rikosilmoituksen. Jospa pyörä löytyisi hylättynä jostain myöhemmin.

Leenan heittäessä roskapusseja sekajätteeseen ja Ellan rientäessä avaamaan Karismakirjan ovea Heli lähti kiiruusti takaisin sisälle toimistoon. Postit ja kukat saisivat hetken odottaa.

Ella oli murheissaan Helin puolesta. Hän tiesi, kuinka tärkeä pyörä Helille oli. Miten joku oli onnistunut varastamaan pyörän sen lyhyen hetken aikana, jonka kulkupeli oli ollut lukittuna pihassa Helin tultua töihin? Vaati aikamoista pokkaa kävellä arkiaamuna muina miehinä seurakunnan sisäpihaan, katkaista lukko ja kuljettaa pyörä pois. Harmi, ettei kiinteistönhoitajakaan ollut ollut juuri silloin ulkotöissä. Olisi varkaan teko jäänyt vain yritykseksi.

Viime keväänä Ella oli joutunut jännittävien tapahtumien keskipisteeseen ilkivalta-aallon koetellessa seurakuntaa. Tuolloin Ella ei ollut osannut epäillä henkilöä, joka sittemmin oli osoittautunut syylliseksi tekoihin. Vaikka tilanne olikin päättynyt onnellisesti, Ellan luottamus ihmisiin oli kokenut kolauksen. Mitäs jos pyörävarkauden takana ei ollutkaan tuntematon taho vaan joku, jonka Ella tunsi?

Näissä mietteissään Ella näki Karismakirjan suuresta ikkunasta, kuinka vakavailmeinen sähköasentaja Samuli käveli kädet taskussa kadulla kohti sisäpihaa. Miehellä näytti asennustöitä riittävän. Ella heilautti kättään tervehdykseksi. Näytti siltä kuin Samuli olisi katsonut suoraan ikkunasta sisään, mutta silti hän jatkoi ikkunan ohi eteenpäin vastaamatta tervehdykseen. Siinä vasta oli erikoinen mies.

Ja tarkemmin ajateltuna oli erikoista, että Samuli tuli seurakunnalle kävellen eikä pakettiautollaan kuten yleensä. Ellan ajatukset alkoivat raksuttamaan ja yhdistelemään asioita. Samulillahan oli tosiaan pakettiauto. Ja mikäs sen kätevämpää olisi kuin lastata pyörä kyytiin. Voisikohan Samulilla olla salainen sivubisnes pyörävarkaudessa? Liittyikö tämänviikkoinen turvakameran säätö asiaan? Mitä Samuli oli tehnyt tänään aamulla ja missä pakettiauto oli?

Ella koitti keskittyä palvelemaan asiakkaita, joita tuli tasaisena virtana ovesta sisään. Myyntipöytien ympärillä pääaulassa kävi kuhina, kun vanhoja kirjoja tutkittiin ja vaihdettiin samalla kuulumisia. Taustalla soi instrumentaalimusiikki, ja sivupöydän luona nautittiin tarjolla olevaa kahvia, teetä ja keksejä. Kuvaaja Leo räpsi valokuvia ja tallensi tunnelmaa. Ella ei kuitenkaan voinut nauttia päivästä, sillä pyörävarkaus vaivasi hänen mieltään.

Myöhään iltapäivällä Ilarin astuessa kaupan ovesta sisään Ella oli jo aivan kehittelemänsä hypoteesin lumoissa: sähkömies Samuli saattoi olla osallinen pyörävarkauteen. Kun viimeiset asiakkaat vihdoin lähtivät ja solun nuoret naiset pakkasivat myymättä jääneitä kirjoja takaisin laatikoihin, Ella veti Ilarin sivummalle ja kertoi hänelle teoriastaan.

Ilari kuunteli kiinnostuneena mutta toppuutteli Ellaa tekemästä hätäisiä johtopäätöksiä: ”Pelkkä pakettiauton omistaminen ei tee kenestäkään pyörävarasta. Eikä vähäpuheisuus ja vaiteliaisuus roistoa. Mutta sinänsä hyvä, että pidät silmät auki ja teet havaintoja. Joku voi tietysti yrittää vastaavaa varkautta uudelleen. Pitäisiköhän Karismakirjan nimi muuttaa Ellan etsivätoimistoksi?”

Ilarin pilke silmäkulmassa tekemä ehdotus sai Ellan nauramaan. Ella tajusi päästäneensä mielikuvituksensa laukkaamaan turhan pitkälle. Seuraavan tunnin ajan Ilari, Ella ja solun naiset kantoivat myymättä jääneet kirjat ja myyntipöydät varastoon. Sitten oli aika lähteä viikonlopunviettoon.

 Suolia ja serpentiiniä

 Viikonloppuna sekä Ilarilla että Ellalla oli vapaata. Matalaa profiilia pitääkseen he eivät olleet juuri käyneet kahdestaan Tampereella missään, missä heidät olisi voitu nähdä. Seurakuntalaisiin törmäsi lähes missä tahansa keskusta-alueella liikkuessa. Ihme kyllä yhteisillä juoksulenkeillään Kaupissa he eivät olleet toistaiseksi törmänneet vielä yhteenkään tuttuun.

Tänään he päättivät lähteä käymään kävelyllä Hervannan Suolijärvellä ja ottaa eväät mukaan. Pipot syvällä päässä heitä ei ehkä tunnistettaisikaan, jos joku tuttu tulisi siellä vastaan.

Matka Hervantaan taittui nopeasti raitiovaunulla. Ellalla oli päällään uusi vihreä sateen- ja tuulenkestävä ulkoilutakki. Sää oli tuulinen, mutta sadetta ei onneksi ollut luvattu.

Ella sai Ilarin nauramaan pohtiessaan, mistä Suolijärven omalaatuinen ja hieman brutaalilta kuulostava nimi oikein oli saanut alkunsa. Jos Ella saisi nimetä järven uudelleen, hän nimeäisi sen Serpentiinijärveksi. Olihan serpentiini yhtä lailla mutkittelevaa kuin suoli. Mutta sen myötä ajatukset eivät ajautuneet ihmisen sisuskaluihin.

Ella ja Ilari olivat kävelleet reilun tunnin verran reipasta vauhtia metsäisissä maisemissa ja kiertäneet Suolijärven ympäri. Nyt oli evästauon vuoro. Vatsa kurni jo nälästä.

Kalliolla järven rannassa oli hyvä paikka istua hetki ja syödä eväitä. Muut rannassa olevat ihmiset näyttivätkin oleilevan ulkoilumajan tai laiturin luona. Ella otti repustaan lämpöä eristävät istuinalustat ja termoskannun. Ilari kaivoi repustaan tuhdit eväsleivät. Hän oli tehnyt kummallekin herkulliset kerrosleivät, joiden välissä oli pestoa, mozzarellaa, tomaattia ja rucolaa. Ella puolestaan oli valmistanut kahvikoneellaan termoskannullisen tummapaahtoista kahvia ja vaahdottanut sekaan vähän maitoa. Miten hyvältä eväät maistuivatkaan ulkona! Miten se onkin niin, että kaikki maistuu paremmalta ulkona reippailun jälkeen?

Kuuma kahvi höyrysi Ellan kaataessa sitä lisää molempien mukiin. He katselivat järvelle ja keskustelivat siitä, miten tuntui aivan täydelliseltä viettää vapaapäivää näin: ulkoilla ja liikkua luonnossa, syödä eväitä ja jakaa se parhaassa mahdollisessa seurassa. Ilari veti Ellan lähemmäksi kainaloonsa, ja Ella tunsi suurta kiitollisuutta tästä hetkestä.

Ella ja Ilari eivät olleet kiinnittäneet huomiota metsän reunassa seisseeseen kiikaroivaan hahmoon. Khakinvihreään eräpukuun pukeutunut henkilö oli hämmästynyt nähdessään pariskunnan istuskelemassa yhdessä näin läheisissä tunnelmissa. Hän tunnisti Ellan ja Ilarin, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan tervehtiä heitä tai ilmaista heille olemassaoloaan. Hän kyllä osaisi pitää pariskunnan salaisuuden. Hän ei ollut juoruilija. Sitä paitsi oli hänelläkin omat salaisuutensa. Kohta muut saapuisivat. Heillä oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan. Eräpukuinen tarttui mukanaan tuomiinsa välineisiin ja lähti kohti sovittua tapaamispaikkaa.

 Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Aleksanterinkadulla kuului metallinen kirskahdus, kun seurakunnan sisäpihan portti avattiin. Tumma pakettiauto ajoi sisään. Autosta ulos astuneen hahmon mustat maiharikengät liikkuivat nopeasti ja määrätietoisesti kohteeseensa. Kaikki oli ohitse viidessä minuutissa. Kuului toinen kirskahdus, kun portti suljettiin ja auto kaasutti tiehensä yön pimeyteen.

Ihmepyörä

 Toimistonhoitaja Heli laahusti lannistuneena maanantaiaamuna kohti työpaikkaansa. Hän oli tehnyt rikosilmoituksen varastetusta pyörästä, mutta oli hyvin epätodennäköistä, että hän saisi pyörää enää takaisin. Hänellä ei olisi varaa ostaa uutta pyörää hetkeen. Vakuutus varmaan korvaisi ainakin osan pyörästä, mutta asioiden selvittämiseen menisi aikaa, ja siihen asti hänen täytyi tyytyä kävelemään tai käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Heli olisi halunnut tuntea raikkaan ilmavirran kasvoillaan ja pohkeissaan lihasten työstövoiman joka polkaisulla. Mikään muu ei voisi korvata sitä tunnetta!

Heli kaivoi apeana avaimet laukustaan ja avasi toimistosiiven rappukäytävän oven. Astuttuaan ovesta sisään hän seisahtui paikoilleen nähdessään edessään jotain täysin käsittämätöntä. Helin silmät laajenivat hämmästyksestä ja suu aukeni äänettömään huudahdukseen. Keltainen Tunturin pyörä, lähes samanlainen kuin häneltä oli viety, nojasi rapun seinää vasten. Tämä oli hieman uudempaa mallia kuin Helin pyörä oli ollut. Mikä ihmeellisintä, ohjaustangossa roikkui uusi tuliterä lukko sekä kirjekuori, jossa luki hänen nimensä.

Heli tarttui kiihdyksissään kirjekuoreen, repi sen auki ja luki sisällä olevan lapun sisällön: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valojen Isältä, jonka luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta.”

Kyyneleet alkoivat valua pitkin Helin poskia, ja hän nauroi ääneen rappukäytävän kaikuessa. Tämä ei voinut olla totta! Eihän tällaista tapahdu oikeassa elämässä. Helin huulilta nousi spontaanisti toistuen ”kiitos Jeesus, kiitos Jeesus” samalla, kun hän siveli ihaillen uuden pyöränsä virtaviivaista satulaa.

Ella sai heti töihin tullessaan kuulla Heliä kohdanneesta yllätyksestä. Ella oli kiitollinen ystävänsä puolesta ja ihmetteli tapahtunutta. Toiset varastivat pyöriä. Toiset antoivat pyöriä. Yhtä käsittämätöntä kuin oli ihmisessä ilmenevä pahuus, oli ihmisessä vaikuttava hyvyys. Joku oli saanut kuulla pyörävarkaudesta ja hankkinut Helille uuden pyörän. Eikä mitä tahansa pyörää vaan markkinoiden uusimman kulkuvälineen. Ella ja Ilari kyllä olivat rukoilleet yhdessä viikonloppuna, että Helin pyörä joko löytyisi tai sitten vakuutuskorvaus järjestyisi pian uuden pyörän saamiseksi, mutta tällaista ratkaisua he eivät olleet edes osanneet pyytää.

Karismakirjan täytti kaiuttimista kuuluva ylistysmusiikki. Ella hyräili mukana ja tanssahteli myyntipöydän takana villasukat jalassaan. Kyllä Jumala oli sitten ihmeellinen vastatessaan rukouksiin toisinaan jopa yli odotusten! Ella laittaisi kyllä musiikin hiljemmalle ensimmäisen asiakkaan astuessa sisään, mutta nyt hän halusi hetken kiittää Jumalaa koko sydämestään ja valmistautua samalla työpäivään ja asiakkaiden kohtaamiseen.

Asiakkaat olivat tämän työn suola. Oli ihania vakioasiakkaita, joista oli tullut Ellalle vuosien aikana jo hyvin tuttuja. Ellaa katsoi jalassaan olevia villasukkia. Häntä lämmitti vieläkin muisto edellisviikolta, jolloin kaupassa lähes viikoittain asioiva sinimyssyinen Aila-mummo oli tuonut hänelle itse kutomansa villasukat. Siniset tietysti. Ettei Ellan tarvitsisi palella sitten talvikaudella kirjakaupassa asiakkaita palvellessaan. Miten huomaavaista!

Ella hiljensi musiikin ja palveli nyt sisään tulleita rakennustyömiehiä ja valmisti heille kahvia. Yksi espresso, yksi latte ja kaksi cappuccinoa. Ella muisti jo, mistä kahvista kukin miehistä piti. Läheisen rakennustyömaan uurastajille Karismakirjasta oli tullut kantapaikka heidän pitäessään pientä huilaustaukoa. Useammasta eri maasta lähtöisin olevat miehet puhuivat englantia, ja joku heistä osasi muutaman sanan suomeakin. Ellaa ilahdutti se, että keskustan lukuisista kahviloista nämä miehet olivat löytäneet juuri Karismakirjan.

Lounasaikaan mennessä Ellan päässä oli kehkeytynyt idea: hän halusi juhlistaa Helin uutta ihmepyörää. Ella lähti hakemaan hänelle ja Helille suklaakakkua Koskipuiston kahvilasta. Palatessaan Koskipuistosta Ella käveli Kyttälänkatua.

Sillä puolen seurakunnan julkisivua sijaitsi pitkä kukkapenkki, jonka leveällä reunuksella toisinaan kesäkuumalla istuskeli miestä väkevämpää nauttineita tamperelaisia. Kukkapenkistä kukkien ja mullan seasta löytyi tuolloin harva se päivä juomatölkkejä ja muuta roskaa. Olipa joskus kerätty talteen käytettyjä koiran kakkapusseja ja huumeruiskujakin.

Ella ja Heli olivat ottaneet tavakseen siivota ylimääräiset roskat pois vuorotellen. Syksyllä uuden kiinteistönhoitajan tultua heidän ei ollut enää tarvinnut huolehtia istutusastian siisteydestä. Leena oli istuttanut penkkiin kanervia suoriin riveihin ja huolehti siitä, että kukkapenkki ja sen ympäristö pysyivät siisteinä.

Nyt kukkapenkin reunalla istuskeli nuori nainen. Hyvin hoikka ja kalpea olemus sekä ahdistunut ilme herättivät Ellan huomion. Vaatteet olivat vuodenaikaan nähden ohuet ja nainen värisi kylmästä. Olikohan naiselle tullut niin heikko olo, että hänen oli pitänyt pysähtyä kesken matkan istumaan kylmälle kivetykselle?

Ella rohkaisi mielensä ja pysähtyi naisen luokse.

”Moi, onko kaikki hyvin?” Ella kysyi ystävällisesti hymyillen. Nainen hätkähti ja vastasi hiljaisella äänellä: ”Joo. Ei tässä mitään. Odotan vaan yhtä kaveria.”

Ella toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaa miettien, ketä nainen odotti. Toivottavasti ei ketään huumediileriä.

Sisälle Karismakirjaan saavuttuaan Ella sai ajatuksen. Hän valmisti nopeasti kupillisen kuumaa teetä, laittoi sen kannelliseen pahvimukiin, asetti toisen suklaakakun viipaleista paperilautaselle ja kiikutti tarjottavat yhä kukkapenkin reunalla istuvalle naiselle.

Nainen katsoi hämmästyneenä Ellaa, kun tämä laski mukin ja lautasen naisen viereen. Pieni hymy käväisi naisen huulilla hänen kiittäessään arasti Ellaa. Ella palasi sisään ja puolitti toisen kakunpalan hänelle ja Helille. Samalla hän rukoili juuri kohtaamansa naisen puolesta. Kunpa tämä saisi tarvitsemaansa apua – sekä ihmisiltä että Jumalalta!

Viedessään roskapusseja päivän päätteeksi sisäpihan roska-astiaan Ellalta tippui roskalaatikon kantta avatessaan avaimet kädestä. Avainnippu luiskahti jäteastian taakse.

Poimiessaan avaimia jäteastian takaa Ella havaitsi jäteastian ja seinän väliin jäävässä pienessä raossa mustan kangaskassin. Mikähän kassi tämä oli? Oliko joku jättänyt sen sinne vahingossa vai tarkoituksella?

Ella otti kassin käteensä ja epäröi hetken. Voisiko hän avata kassin ja katsoa sisään? Ehkä siellä olisi jokin vihje kassin omistajasta. Epäilys ja pieni pelko hiipi Ellan mieleen. Jos siellä olisikin jotain vaarallista? Vaikka huumeita tai räjähteitä?

Uteliaisuus vei kuitenkin pelosta voiton, ja Ella avasi kassin vetoketjun varovasti. Sisällä näytti olevan työhansikkaat ja kahdet eri kokoiset voimapihdit. Kylmänväreet kävivät Ellan kehon läpi, kun hän välittömästi ymmärsi, mihin näitä työkaluja voitiin käyttää. Oliko hän löytänyt pyörävarkaan työkalukätkön?

Ella otti työhansikkaat käteensä. Samanlaisia hansikkaita hän oli nähnyt rakennustyömaan miehillä, jotka kävivät päivittäin nauttimassa Karismakirjassa kahvia. He vaikuttivat mukavilta, eikä Ella ollut koskaan ennen epäillyt heitä mistään laittomuuksista. Olisiko heidän joukossaan silti joku, jolla ei ollutkaan puhtaat vaikuttimet? Joku, joka pystyi työmaalta tarkkailemaan seurakunnan pihaa ja iskemään silloin, kun kukaan ei huomannut?

Ella katsoi ympärilleen. Pysäköintiruudussa oli vain sähköasentaja Samulin tummansininen pakettiauto. Samuli tuntui tekevän pitkää päivää. Ella ei voinut mitään sille, että jo aiemmin herännyt epäluulo vaiteliasta miestä kohtaan sai nyt hänen mielikuvituksensa jälleen liikkeelle. Samulilla oli paljon työkaluja. Hän varmasti osaisi käyttää voimapihtejä. Mutta miksi hän säilyttäisi voimapihtejä roska-astian takana eikä autossaan? Siinä ei tuntunut olevan mitään mieltä.

Ella mietti, mikä olisi nyt järkevää. Hän päätti soittaa johtavalle pastorille Pertti Mäkisalolle ja kertoa löydöstään. Pertti neuvoi Ellaa siirtämään kassin turvaan pastorien toimistoon hänen huoneeseensa. Pertti pohtisi, mitä asialle tehtäisiin. Mahdollisesti hän ottaisi yhteyttä poliisiin ja kysyisi heiltä neuvoa. Työkaluja sisältävälle kassille voisi olla jokin aivan viatonkin selitys. Kuitenkaan ei ollut hyvä jättää sitä ulos.

Postilähetyksiä

 Kissanmaalla, keskussairaalan lähettyvillä, sijaitsi puinen pienkerrostalo. Talon ensimmäisessä kerroksessa asuva Aila havahtui keskiviikkona iltapäivällä ovikellon soittoon. Hän laski kutimet kädestään, nousi vaivalloisesti nojatuolista ylös ja lähti hitaasti kohti ovea tohveleissaan ja sinisessä villatakissaan.

Aila oli ollut hieman flunssainen ja pysytellyt kotosalla viime päivät. Hän ei ollut päässyt tämän päivän senioripiiriin ja kuoroharjoituksiin. Ei ollut voimia lähteä ihmisten ilmoille. Huomenna olisi kyllä pakko soittaa kauppaan ja tilata ruokaa kotiinkuljetuksella. Jääkaapissa ei ollut enää kuin kananmunia ja kurkun puolikas.

Aila kurkisti ovisilmästä, muttei nähnyt ketään. Hän avasi oven varovasti raolleen ja katsahti käytävään. Ei ketään. Aila työnsi oven kokonaan auki ja astui rappukäytävään. Hän oli kompastua aivan oven viereen jätettyyn paperikassiin.

Aila kumartui ja kurkisti uteliaana kassin sisään. Kassissa päällimmäisenä oli kirjekuori, jossa oli Ailan nimi. Aila siirsi kassin sisälle, sulki oven ja haki sinisankaiset lukulasinsa kutimiensa vierestä pikkupöydältä. Lasit nenällään hän avasi huolellisesti kuoren ja veti sieltä esiin pienen kortin. Aila luki ääneen kortin tekstin: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Aila painoi kortin vasten rintaansa. Raamatunkohta oli Ailalle rakas ja tuttu. Juuri eilen illalla hän oli lukenut psalmia 23 ennen nukkumaanmenoa.

Aila alkoi tutkimaan sydän pamppaillen kassin sisältöä: tomaatteja, salaattia, jauhelihaa, makaronia, kanaa, riisiä, kaurahiutaleita, ruisleipää, juustoa, maitoa, kahvia ja pullaa – sekä rasiallinen tuoreita puolukoita. Ailan posket punehtuivat ja kasvot sulivat hymyyn. Hänen oli soitettava heti ystävälleen Railille tapahtuneesta. Tämä oli Jumalan suurta huolenpitoa!

Ystävysten ihmettelyllä ei ollut rajoja, kun Raili puolestaan kertoi tänään senioripiirissä kuulleensa useampien senioreiden löytäneen puolukkalähetyksiä ja rohkaisevia raamatunjakeita oviensa takaa. Kaikki olivat sellaisia vanhuksia, joilla ei ollut lähipiirissä nuorempia marjojen kerääjiä. Uskomatonta!

Perjantaina eräs väsynyt perheenäiti avasi kotinsa ulko-oven Kaukajärvellä ja ohjasi päiväkodista työpäivän jälkeen hakemansa lapset ovesta sisään. Pienempi heistä kiukutteli ja huusi suoraa huutoa. Hän ei olisi halunnut lähteä päiväkodin pihalta mihinkään eikä varsinkaan istua bussimatkalla rattaiden turvavöissä.

Äiti nosti huokaisten eteisen lattialta päivän aikana tulleen postin. Mainoslehtien välistä tipahti kirjekuori, johon oli kirjoitettu ”perhe Rantanen”. Hän avasi kuoren, ja yllätys oli melkoinen, kun se sisälsi suurehkon lahjakortin päivittäistavarakauppaan. Voi miten ihanaa! Kuoressa oli lisäksi lappu, jossa luki: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa.” 

Äidin silmäkulmat kostuivat, ja kyynel lähti vierimään pitkin poskea. Heillä oli ollut perheenä todella rankka syksyn alku. Lapset olivat sairastelleet, ja mies oli joutunut työttömäksi. Taloudellisesti oli ollut todella tiukkaa. Äiti hymyili auttaessaan yhä kiukkuavaa lasta riisuutumaan. Tänä viikonloppuna he saisivat syödä paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Lauantai-iltana nuorisopastori Make Rönnqvist yllättyi kävellessään nuorisotyön toimistolle. Toimiston oven edessä oli suuri lahjapaketti. Paketin päällä oli kirjekuori ja kuoressa lappu, jossa luki: ”Laulakaa hänelle uusi laulu, soittakaa taitavasti riemuhuudon kaikuessa.” Make etsi puhelimensa raamattusovelluksesta jakeen ja luki koko psalmin, jossa kehotettiin ylistämään Jumalaa laulaen ja soittaen.

Make avasi punaiseen lahjapaperiin käärityn paketin ja huudahti ilosta nähdessään pakkauksen, joka sisälsi langattoman kaiuttimen. Viime kesän leirillä edellinen kaiutin oli mennyt rikki. Uutta kaiutinta ei ollut ehditty vielä hankkia, mutta Make oli maininnut kyllä tarpeesta seurakunnan hallituksen palaverissa. Kaiutin oli lisätty nuorisotyön budjettiin seuraavan vuoden alkuun. Mutta nyt kaiutin oli tässä! Ja millaisin saatesanoin!

Make päätti lennosta muuttaa suunnittelemansa nuortenillan tekstiä. Hän näytti nuorille lahjaksi saatua kaiutinta ja piti innostavan saarnan psalmista 33. Saarnan jälkeen nuorten joukosta Maken ja bändin johdolla nousi seurakuntasalin kupolikaton läpi taivaisiin niin riemukas yhteinen ylistys, ettei sellaista ollut hetkeen tässä salissa kuultu.

Nuortenillan jälkeen Make Rönnqvist loikkasi lavalle ja heitti ylävitosia soittajien kanssa. Kaikilla oli hymy herkässä. Kitaristi Rampe ja solisti Henkka laskivat leikkiä tuttuun tapaansa, ja Make joutui jopa muistuttamaan, että oltiin Herran huoneessa.

Soittajat alkoivat kanniskella soittolaitteitaan kohti sisäpihan autoriviä. Rampen mahtipontinen kajautus ”eipä olla enää Herran huoneessa” kimmahti ovensuusta sisäpihan kiviseiniin ja varmaan Pikku Kakkosen puistoon saakka, ja muhkea hyväntahtoinen nauru seurasi perässä.

Yhtyeen basisti Juuso avasi harmaan Ford Escortinsa takaluukun ja asetti soittimensa hellästi sen suojaan. Pianisti Mikael auttoi rumpali Matssonia kantamaan rumpusetin osia vanhan Mersunsa perään. Rampen moneen kertaan kuultu klassikkovitsi keskeytyi yhtäkkiä kirosanaan. Kaikki kääntyivät katsomaan kitaristia. Kirosanat eivät olleet kuuluneet Rampen sanavarastoon sitten armeija-aikojen, jolloin hän oli omien sanojensa mukaan ollut ”niin kaukana Herrasta kuin Vampula Huittisista.”

Rampe katseli epätoivoisesti ympärilleen. ”Missä mun pyöräni on?!” hän karjui ja sai valoja syttymään viereisessä kerrostalossa. Rampen maastorenkaisesta pyörästä ei näkynyt jälkeäkään. Rikottu lukko lojui maassa pylvään luona.

Salaperäisiä ääniä ja suljettuja ovia

 Seuraavan viikon tiistaiaamuna Pertti Mäkisalon työpöydällä odotti suurehko valkoinen pahvilaatikko. Sen päällä oli valkoinen kirjekuori, joka oli osoitettu pastoreille. Pertti avasi kirjekuoren ja luki siellä olevan kortin sisältävän raamatunjakeen: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka julistavat hyvää sanomaa.”

Pertti avasi laatikon, ja nähdessään sisällön hänen suunsa leveni lämpimään hymyyn. Laatikossa oli läpinäkyvässä pussissa upouusia erikokoisia urheilusukkia sekä rasiallinen herkullista puolukkapiirakkaa. Onpas tämä nyt erikoista. Pertti kantoi laatikon palaverihuoneeseen ja näytti pastorikollegoilleen sen mukana tullutta kirjekuorta.

Paikalla olivat Pertin, Ilarin ja Maken lisäksi seurakuntapastori Lauri Kivilahti, evankelista Krista Tykkinen ja lapsityön pastori Saara Tapanila.

Pastorit olivat kuulleet Helin uudesta pyörästä, senioreiden puolukoista, nuorisotyön langattomasta kaiuttimesta sekä yksittäisistä rahaa ja lahjakortteja sisältävistä kirjekuorista, joita jotkut seurakunnan jäsenet olivat löytäneet postilaatikoistaan. Lauri tiesi kertoa eräästä perheestä, joka oli saanut lahjakortin. Sen avulla vanhemmat olivat voineet hankkia lapsilleen talvivaatteita, joihin heillä muuten ei olisi ollut varaa. Kaikissa kirjekuorissa oli ollut sisällä lisäksi jokin rohkaiseva raamatunjae.

Kukahan näitä ihmeitä oikein tehtaili? Hänen täytyi olla hyvin perillä seurakuntalaisten tarpeista. Hän näytti jopa tietävän pastorien kengännumerot, sillä laatikosta löytyivät sopivan kokoiset sukat jokaiselle.

Kaikille palaverin osallistujille jaettiin puolukkapiirakan palat ja Ellallekin kiikutettiin kirjakauppaan palanen yllätyspiirasta. Pastoripalaverin rukoushetkessä siunattiin nimetöntä hyväntekijää.

Sinä iltana Ella teki kirjakaupassa inventaariota. Kaikki muut olivat jo lähteneet töistä kotiin, alakerran rukousilta oli päättynyt ja seurakuntatalo oli hiljainen. Puolukkapiiras oli syöty viimeistä murua myöten jo ajat sitten, ja Ella huomasi olevansa nälkäinen. Hän päätti lähteä katsomaan keittiöstä, olisiko sinne jäänyt keittiöemäntä Kerttu Korhoselta jotain hyvää syötävää. Kerttu oli tänään käynyt kirjakaupan ovella huikkaamassa, että hän oli leiponut karjalanpiirakoita, joista riittäisi Ellallekin, jos vain tälle maistuisi.

Ella ei sytyttänyt matkalla valoja, sillä hän tunsi jokaisen portaan ja käännöksen matkalla keittiöön. Hän naureskeli mielessään ajatellessaan osaavansa kävellä rakennuksessa vaikka silmät kiinni. Näin hän tekikin, kunnes hän oli kaatua törmätessään pöydän reunaan kahvion puolella. Auts. No, ehkei silmät kiinni kulkeminen silti ollut viisasta, vaikka reitti tuttu olikin. Ella avasi lukossa olevan keittiön oven ja astahti jääkaapille tutkien sen sisältöä.

Äkkiä jostain kuului metallista kumahtelua. Mikä tuo ääni oli? Ella jäykistyi kuuntelemaan. Se tuli selkeästi keittiön oikealla puolella sijaitsevalta puuverstaalta päin. Ella sulki jääkaapin oven ja hiipi kohti verstasta. Hän avasi varovasti oven. Ovi narahti hieman ja kumahtelu lakkasi. Verstas oli pimeä. Kaikkialla oli aivan äänetöntä. Kuului vain hiljaista ilmastointikoneiden hurinaa.

Ella kääntyi tuhahtaen kannoillaan ja palasi takaisin keittiöön. Hän ja hänen vilkas mielikuvituksensa. Äänet olivat kantautuneet ehkä jostain ulkoa kadulta, tai sitten ne olivat vain vanhan talon putkiston ääniä. Ella otti jääkaapista Kertun leipomia karjalanpiirakoita ja munavoita, lukitsi keittiön oven ja lähti takaisin kohti kirjakauppaa. Verstaan lähellä metallisten portaiden alla pimeässä oli kyyristyneenä hiljaa hengittävä hahmo. Hän ei uskaltanut liikkua, kunnes oli varma, että verstaan oven avannut henkilö ei enää palaisi.

Karjalanpiirakoista ja teekupista saadun energian avulla inventaario sujui yllättävän nopeasti, ja Ella päätti hoitaa vielä yhden asian ennen kotiin lähtöään. Tänään asiakkaalta oli kaatunut kahvilan hinnaston päälle kahvikupillinen, ja paperi oli nyt ruskeiden tahrojen peitossa. Ella päätti tulostaa uuden hinnaston ja laminoida sen. Eipähän jatkossa haittaisi, jos jotain läikkyisi hinnaston päälle.

Ella lähti hakemaan laminointikonetta kellarikäytävältä. Kellarikäytävällä sijaitsi monia pieniä huoneita ja varastokoppeja. Osa huoneista oli kunnostettu lapsityön toimintoja ja ryhmiä varten. Varastokoppeihin oli varastoitu kaikenlaista taivaan ja maan väliltä: askartelutarvikkeita, kankaita, leluja, pelejä, käsinukkeja, virsikirjoja, makeisia, tarroja ja jopa lastentapahtumissa tarvittava suuri täytettävä pomppulinnakin.

Laminointikone oli paikallaan, mutta vieressä oleva laminointikalvopaketti ammotti tyhjyyttään. Ella huokaisi harmistuneena. Lapsityön pastori Saara oli aktiivinen laminoija, ja Ella arvasi hänen käyttäneen viimeisetkin kalvot. Ymmärsihän sen, että erityisesti lapsityössä kosketusta ja aikaa kestäviä kuvia ja kylttejä tarvittiin, mutta olisi se silti kiva, jos Saara hankkisi uuden kalvopaketin tai edes kertoisi kalvojen loppuneen.

Yhtäkkiä Ella muisti, että kellarikäytävällä oli ollut joskus aiemmin toisessa varastokopissa laminointikalvopaketteja. Olisikohan niitä vielä jäljellä? Ella tarkasti seuraavan varastokopin. Siellä niitä ei ainakaan ollut. Vielä oli perimmäinen varastokoppi jäljellä. Ella yritti työntää avaimensa oven lukkoon. Kummallista. Avain ei suostunut menemään sisään. Oliko avaimessa jokin vika? Ella koitti nopeasti muita käytävällä olevia ovien lukkoja. Kaikkiin muihin oviin avain sopi, ja lukot toimivat normaalisti. Oliko tämän oven lukko rikki? Ella koitti vielä kertaalleen, mutta vaikutti siltä, ettei avain sopinut lukkoon.

Ella otti taskustaan puhelimen ja pirautti jo kotiinsa ennättäneelle Helille kysyäkseen, tiesikö tämä jotain asiasta. Heli tiesi kertoa, että uusi kiinteistönhoitaja oli saanut johtavalta pastorilta luvan varata työhön liittyville tavaroilleen yhden varastokopeista ja se oli juuri tuo perimmäinen varasto. Olisikohan vanha lukko ollut rikki niin, että se oli pitänyt vaihtaa?

Ella kiitti tiedosta. Hän kohautti hartioitaan, sammutti valot kellarikäytävästä ja lähti yläkertaan hakemaan ulkovaatteitaan. Huomenna hän kävisi työmatkalla hakemassa paketin laminointikalvoja ja hoitaisi homman kuntoon sitten. Mysteerit saivat tälle päivälle riittää.

Valaisevia valokuvia

 Seuraavana aamuna tumman siniseen farkkumekkoon ja konjakinruskeaan huivipantaan pukeutunut Ella selasi koneella Vanhojen kirjojen viikolla otettuja valokuvia. Kyllä Leo oli sitten taitava kuvaaja. Hän oli ikuistanut asiakkaita tutkimassa kirjapöytien antia ja keskustellessa keskenään. Lämpimiä tunnelmia. Näistä Ella valitsisi parhaimmat kuvat ja käyttäisi niitä sitten kirjakaupan somessa ja nettisivuilla.

Yhtäkkiä Ella pysäytti sormensa, joka liikkui tietokoneen kosketuslevyllä. Mitä tuossa yhdessä kuvassa oikein tapahtui? Ella näki kuvan oikeassa reunassa kaksi ihmistä keskustelemassa, ja toinen heistä ojensi toiselle jotain. Ella hätkähti nähdessään, mikä se oli. Sehän oli aivan samannäköinen ja -kokoinen musta kassi kuin se, jonka Ella oli löytänyt aiemmin roskalaatikon takaa.

Ella zoomasi kuvaa tarkemmaksi. Toinen kuvassa näkyvä henkilö oli sama nuori nainen, jonka Ella oli nähnyt istumassa seurakunnan kukkapenkin reunalla. Toisen henkilön pää jäi pylvään taakse, mutta Ella oli nähnyt ojentuneen käden vaatteen hihan ennenkin. Oranssikeltainen Tapparan väri loisti pylvään takaa.

Ella soitti kiihdyksissään pastori Pertille. Pertti oli toimistossaan ja lupasi tulla käymään kirjakaupassa. Pertin saavuttua Ella näytti tietokoneelta valokuvan. Pertti tutki kuvaa mietteliäänä ja sanoi sitten: ”Tuo kassi tosiaan näyttää samanlaiselta kuin se, jonka löysit sisäpihalta, mutta emme saa päätyä tekemään virheellistä olettamusta ilman perusteellista tutkintaa. Tehdään niin, että keskustelen huomenna asiasta hallituksen puheenjohtajan kanssa ja päätämme sitten, kuinka on viisasta edetä. Olemme olleet todella tyytyväisiä Leenan työpanokseen kiinteistönhoidossa, emmekä halua esittää häntä kohtaan minkäänlaisia syytöksiä ilman varmuutta hänen kytköksestään kassiin tai pyörävarkauksiin. Meidän ei auta nyt hötkyillä vaan edetään aivan rauhassa.”

”Hetkinen. Sanoit ’pyörävarkauksiin’? Onko niitä tapahtunut useampiakin?” Ella kysyi.

”Tuota…miten tämän nyt sanoisi…” Pertti yskähti ja pohti, kuinka paljon kertoisi tietämästään Ellalle. Ellalla kun oli tapana rynnätä sen kummempia harkitsematta suoraan toimintaan, ja Pertti taas piti viisaampana pohtia asioita perusteellisesti ennen varsinaisia toimenpiteitä.

Pertti jatkoi: ”Virsiveikkojen kitaristi, se Vampulasta kotoisin oleva Rampe, soitti minulle vihaisena ja haukkui minut, poliisin ja Suomen hallituksen ja kertoi, että hänen pyöränsä oli viety sisäpihalta.”

”No onko sitä palautettu?” Ella kysyi.

”Ei. Ei minun tietääkseni. Tosin en minä sitäkään ihmettelisi, vaikka Rampe olisi saanut pyöränsä ja muuttanut takaisin Vampulaan. Niin loukkaantuneelta hän kuulosti.”

Pertti toisti vielä Ellalle toiveensa, että asiassa edettäisiin kaikessa rauhassa.

Ellan etsivätoimistoaivot raksuttivat taas kovaa vauhtia. Hän ei millään voisi vain odotella rauhassa. Ella lähtisi tutkimaan asiaa omin päin. Hän muisti kellarikäytävällä lukossa olevan varastokopin.

Iltapäivällä kaupan suljettuaan Ella käveli alas varastokopille. Ella oli nähnyt Leenan lähtevän talosta jo aiemmin autolla keittiöemäntä Kertun kanssa hoitamaan jotain tukkuasiaa. Mitähän Leena säilytti varastossa? Sinne saisi hyvin piiloon yhtä ja toista. Varastoon Ella ei ilman avainta pääsisi.

Ellan sormet suorastaan syyhysivät halusta selvittää Leenan syyllisyys. Tai eihän Leenaa nyt vielä ihan varmuudella voitu syylliseksi julistaa, vaikka valokuva raskauttava todiste olikin – ja lukossa oleva varastokoppi vähintäänkin epäilyttävä. Mistä muualta Ella voisi löytää lisää todisteita? Leenahan vietti paljon aikaa puuverstaalla. Sieltä voisi löytyä jokin johtolanka.

Kellarikäytävän päässä oli kellarisali ja salin takaseinällä metallinen puuverstaan ovi. Ella otti taskustaan avaimet, veti raskaan oven auki ja sytytti valot päälle astuessaan sisälle verstaaseen. Verstaaseen pääsi kulkemaan kahta reittiä. Keittiönpuoleinen ovi oli kiinni.

Verstaassa ei ollut ketään, ja kaikki näytti aivan normaalilta. Ella availi uteliaana kaappeja ja kurkisti niihin sisään nähdäkseen mahdollisia pyörävarkauteen viittaavia todisteita.

Ella huokaisi turhautuneena. Mihin hän piilottaisi pyörän tai rikoksiin tarvittavat välineet, jos hän olisi varas? Ellan katse hakeutui verstaan perällä oleviin metalliportaisiin.

Verstaan alla sijaitsi suuri varasto, jossa säilytettiin musikaaleissa ja näytelmissä tarvittavia suuria lavasteita, tekokuusia ja muita rekvisiittoja, jotka eivät mahtuneet tavallisiin varastokoppeihin. Ellaa oli aina jostain syystä hieman puistattanut hänen laskeutuessaan tähän syvällä maan alla sijaitsevaan ikkunattomaan varastoon. Harvoin hänellä tai kenelläkään oli sinne asiaa, sillä lavasteita tarvittiin vain pari kertaa vuodessa.

Halu selvittää totuus voitti pelon tunteen. Ella rohkaisi mielensä ja asteli portaat alas. Ne kumisivat joka askeleella.

Alhaalla Ella katseli ympärilleen. Ei hän aikonut viettää täällä aikaa yhtään sen enempää kuin mikä oli tarpeen. Oli kyllä Leenan hyväksi sanottava, että varaston lattia ei ollut niin pölyinen kuin yleensä. Täällä oli selvästi siivottu.

Mitä tuolla Betlehemin tallinseinän takana oikein pilkotti? Ella astui lähemmäksi ja kurkisti leveään aukkoon, joka jäi seinän ja lavasteen väliin. Ella katseli kummastuneena näkyä. Lattialla oli patja, tyyny ja peitto. Jeesus-vauvan seimenä käytettävässä eläinten syöttökaukalossa oli pyyhe ja vaatteita. Ei mitään näytelmävaatteita vaan ihan selvästi jonkun käyttövaatteita. Pienellä pöydällä oli juomalasi, lautanen ja avattu keksipaketti.

Kuka ihme täällä majaili? Oliko Leenalla tapana ottaa täällä päivänokosia vai mistä oikein oli kysymys? Yhtäkkiä Ellaa alkoi pelottaa. Hänen täytyi päästä äkkiä ulos. Leena näytti sellaiselta, ettei jääkiekon harrastaminen ollut jäänyt pelkästään penkkiurheiluksi. Ella ei haluaisi jäädä verstaan alle satimeen, jos Leena palaisi paikalle. Täältä eivät avunhuudot kuuluisi. Ella lähti juoksemaan kiireesti portaita ylös ja jatkoi juoksuaan läpi verstaan, kellarisalin ja kellarikäytävän ennen kuin uskalsi pysähtyä vetämään henkeä.

 Epäilysten vallassa

 Syksy sai Ellan pukeutumaan ruskan väreihin. Ruskean, viininpunaisen ja oranssin sävyissä hehkuvan villapaidan hihat venyivät Ellan nojatessa mietteliäänä Karismakirjan myyntitiskiin. Normaalisti juuri tällainen kuulas ja aurinkoinen syyspäivä olisi saanut hänet tarttumaan kännykkänsä kameraan ja ottamaan kuvia matalalta tulevan valon värjätessä kirjakaupan pehmeän kellertäväksi.

Tänä torstaiaamupäivänä hänen ajatuksensa askartelivat syksyn kauneuden sijaan viime päivinä tekemiensä levottomuutta aiheuttavien havaintojen ympärillä. Hän oli raskauttavan valokuvan näyttämisen lisäksi kertonut pastori Pertille löytämästään makuupaikasta verstaan alla ja epäilyistään lukitun varastokopin suhteen. Pertti ei ollut kohottanut kulmakarvaansakaan, vaan oli vain katsonut Ellaa tyynesti ja kiittänyt häntä tiedosta. Pertti kyllä hoitaisi asian niin kuin oli luvannut. Ellan ei tarvitsisi vaivata itseään. Leenan toiminta ei ollut Ellan vastuulla vaan Pertin, joka oli hänen työnantajansa.

Ella näki Karismakirjan ikkunasta Samulin pysähtyvän keskustelemaan kadun edustaa harjaavan Leenan kanssa. Yleensä niin tuppisuisella Samulilla näytti olevan paljonkin puhuttavaa Leenan kanssa. Leena huomasi Ellan tuijottavan heitä ja vilkutti tälle ystävällisesti ikkunan takaa. Ella joutui tekemään kaikkensa, jotta sai puristettua kasvoilleen hymyn ja vilkutettua takaisin. Hän ei voinut sille mitään, että tunsi kasvavaa epäluuloa kumpaakin kohtaan.

Ella purki illalla puhelimessa tuntemuksiaan Ilarille. Oli turhauttavaa vain olla ja odottaa. Hän oli varma siitä, että Leena salasi jotain. Ehkä Samulikin olin juonessa mukana. Heidät pitäisi pysäyttää ennen kuin tapahtuisi lisää varkauksia. Ilari ymmärsi Ellan turhautumista. Ellan tulisi kuitenkin antaa Pertin selvittää asioita rauhassa ja luottaa siihen, että kaikki selviäisi aikanaan.

Vessakopeillakin on korvat

Mikä oli tuonut Ellan kirkkorakennuksen rappukäytävään juuri tänä maanantai-iltana?

Edellisenä päivänä sunnuntain aamujumalanpalveluksen jälkeen oli tapahtunut jotain ratkaisevaa. Kirkkokahvit olivat jo loppumaisillaan, ja Ella istui naisten vessassa omissa ajatuksissaan. Hän oli vasta istuttuaan alas huomannut, että vessan oven lukko oli rikki, ja nyt hän piti toisella kädellä oven nupista kiinni, jottei joku vahingossa tulisi hänen koppiinsa.

Yhtäkkiä Ella terästi kuuloaan. Kaksi naista keskusteli käsiä pestessään. Ella tunnisti välittömästi toisen heistä. Leenan matalahkosta äänestä ei voinut erehtyä. Toisenkin naisen ääni tuntui tutulta, mutta Ella ei saanut millään yhdistettyä ääntä ja kasvoja mielessään.

Naiset luulivat selvästi olevansa ainoat läsnäolijat. Toinen kysyi Leenalta, missä he kokoontuisivat huomenna maanantai-iltana kuudelta. Leena vastasi naisten kastehuoneen olevan varmin paikka. Sinne harvemmin kukaan eksyisi. Hän laittaisi muillekin viestiä paikasta. Jos he eivät haluaisi paljastua, heidän tulisi olla edelleen hyvin varovaisia.

Ellan silmät rävähtivät suuriksi ällistyksestä. Mistä tässä salaisessa kokoontumisessa oikein oli kysymys? Oliko pyörävarkauksissa mukana muitakin seurakuntalaisia? Tämähän oli aivan järkyttävää, jos oli olemassa jokin salainen uskovien jengi, joka tehtaili rikoksia! Ella pidätti henkeään, kunnes naiset poistuivat ulos vessasta.

Ella katsoi naistenhuoneen peilistä sinisiä silmiään, jotka hehkuivat tavallista voimakkaammin joko okranvärisen neulepoolon tai kuulemansa keskustelun aiheuttaman kiihtymyksen johdosta. Käsiä pestessään hän teki päätöksen. Hän ei kyllä kertoisi tästä Pertille tai Ilarille. Kumpikin kuitenkin neuvoisi häntä olemaan puuttumatta asiaan. Ja sitten taas pohdittaisiin ja keskusteltaisiin, ja pohdittaisiin ja keskusteltaisiin. Kyllä nyt tarvittiin toimintaa ja äkkiä!

 Seuraavana päivänä Ella tuskin kykeni keskittymään työhönsä, kun hän odotti jännityksellä tulevaa iltaa. Aika tuntui etenevän tavallista hitaammin. Kello oli vasta yksitoista. Viisarit eivät yksinkertaisesti tuntuneet liikkuvan, mutta Ellan ajatukset liikkuivat vinhasti ja malttamattomina. Hän oli täynnä päättäväisyyttä ja tarmoa. Iltakuudelta. Naisten kastehuone. Toivottavasti hän muisti oikein.

Kello oli muutamaa minuuttia yli kuuden. Ella oli ollut piilossa porraskäytävässä paria kerrosta kastehuoneen alapuolella ja kuunnellut, kun salaiseen tapaamiseen saapui ihmisiä Kyttälänkadun puoleisesta sivuovesta.

Kun käytävässä oli ollut hetken hiljaista, tummaan huppariasuun pukeutunut Ella nousi varovasti portaita ylöspäin. Hän veti porraskäytävästä lähtevän pienemmän sivukäytävän oven auki ja astui pari askelta eteenpäin. Nyt hän seisoi naisten kastehuoneen oven takana. Puheensorina kantautui vaimeasti oven ulkopuolelle. Yksi keskustelijoista oli oletettavasti Leena. Mutta keitä muut olivat? Ella laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

 Yhtäkkiä hänen kädessään ollut avainnippu tipahti lattialle ja metallinen kalahdus kaikui käytävässä. Ella henkäisi kauhusta. Samassa kuului kastehuoneessa tuolien kolinaa ja ovea lähestyviä askeleita. Ella nappasi avaimensa ja veti hupparin hupun päähänsä, ja kastehuoneen oven jo auetessa hän lähti ripeästi kohti käytävän ovea. Leena seisoi ovella tuijottaen pelästyneenä huppariasuisen tunkeilijan selkää.

”Hei seis, pysähdy!” Leena huusi ja otti juoksuaskelia kohti käytävän oven kahvaa tavoittelevaa Ellaa. Hän tarttui tomerasti Ellaa olkapäästä, ja Ella tajusi loppunsa tulleen. Hänestä ei olisi vastusta Leenan kaltaiselle voimakkaalle vastustajalle. ”Kuka sinä olet ja millä asioilla liikut täällä?” Leena tivasi tiukasti edessään seisovalta hahmolta. Ella kääntyi hitaasti Leenaan päin ja otti hupun pois päästään. Leena hämmästyi nähdessään kirjakaupan hoitajan kalvenneet kasvot ja laski kätensä pois hänen olkapäältään.

 Ella keräsi kaiken rohkeutensa, katsoi Leenaa rävähtämättä silmiin ja sanoi: ”Minä tiedän, että teillä on täällä menossa salainen palaveri. Tietääkö seurakunnan johto, mitä te täällä puuhaatte?”

Ella hämmästyi nähdessään pienen hymynkareen ilmaantuvan Leenan suupieleen. Vielä enemmän hän yllättyi Leenan pyytäessä häntä tulemaan palaveriin mukaan. Ella ei tiennyt, kannattiko hänen suostua tarjoukseen vai olisiko pitänyt rynnätä ulos sivuovesta Kyttälänkadulle. Leena oli palannut jo kastehuoneen ovelle ja piti sitä kutsuvasti auki. Aistien Ellan epäröinnin Leena sanoi: ”Älä arkaile astua sisään. Olet nyt osa salaista soluamme. Mutta vain tämän kerran.” 

Salainen solu? Vain tämän kerran? Mitä tämä tarkoitti? Aikoiko Leena päästä hänestä eroon kokouksen jälkeen? Ellaa rohkaisi mielensä ja teki päätöksen. Hän ei luovuttaisi nyt kun salaisuus oli vihdoin paljastumassa.

Uteliaana Ella astui kastehuoneeseen. Seitsemät kasvot katsoivat häntä kohti tarkkaavaisina. Vieressään seisovan kiinteistönhoitaja Leena Lahden osallisuuden Ella oli keksinyt jo aiemmin, mutta muiden osallisten henkilöllisyys oli hänelle yllätys.

Tai oikeastaan yksi heistä ei yllättänyt. Ella oli osunut epäilyissään aivan oikeaan. Siinähän istui sähkömies Samuli Tikkanen. Hänen vieressään olevaa naista Ella ei meinannut ensin tunnistaa. Sitten hän tajusi tämän olevan kukkapenkillä tapaamaansa nuori nainen, jonka hän oli bongannut myöhemmin valokuvasta. Nainen näytti nyt paljon paremmalta. Hänellä oli puhtaat vaatteet, hiukset näyttivät vastapestyiltä ja laitetuilta ja kasvoilla oli tervettä väriä. Hänetkin Ella pystyi sovittamaan päässään kehittelemäänsä rikollisjengikuvioon. Mutta huoneessa olevia muita henkilöitä Ella ei voinut käsittää.

Tuossahan istui Ellan arvostama viiksekäs diakoni Heikki Vuorinen puolisonsa Annukan kanssa. Ella oivalsi, että hän oli kuullut Annukan äänen vessakopissa istuessaan. Annukan toisella puolella istui tyynenä sielunhoitoterapiaa antava lempeä Helena Halme. Pöydän päässä istui ryhdikkäänä ahkera keittiöemäntä Kerttu Korhonen. Lähimpänä ovea istuskeli rennosti seurakunnan hallituksen jäsen Lassi Koskinen. Ella tuijotti pöydän ympärillä istujia suu auki saamatta sanoja ulos suustaan.

Salainen pienryhmä

 Tältäkö näyttivät sudet lampaiden vaatteissa? Tämä järkytys oli hänelle liikaa. Ella puristi silmänsä kiinni, horjahti ja otti tukea takanaan olevasta seinästä. Ellaa lähinnä oleva Leena veti nopeasti tuolin Ellaa lähemmäksi ja auttoi hänet istumaan. Kerttu otti lehtiön pöydältä ja alkoi leyhyttelemään häntä: ”Mikäs sinulle, tyttökulta, nyt tuli?”

Ella avasi silmänsä, nosti katseensa ja näki jotain hyvin hämmentävää. Kastehuoneen pöydällä oli avoimia Raamattuja, kyniä, paperilappuja, lahjakortteja ja kirjekuoria. Siis mitä tämä tarkoitti? Tekivätkö nämä ihmiset sekä rikoksia että kirjoittelivat raamatunjakeita? Nyt hän ei kyllä ymmärtänyt enää yhtään mitään. ”Voisitteko olla niin ystävällisiä, että kertoisitte minulle mistä tässä on oikein kysymys? Mitä te olette tekemässä täällä?”

Pöydän ympärillä istuvat katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät sitten yhteisen ymmärryksen merkiksi. Diakoni Heikki avasi suunsa: ”Voimme kertoa, mutta toivomme, että tämä jää meidän väliseksemme. Yksinkertaisesti saimme ajatuksen tehdä yhdessä hyvää, mutta emme halua mainostaa itseämme, ja siksi päätimme tehdä hyvät teot salassa ja pysyä nimettöminä. Kaikki lähti siitä, kun tämä Samuli tässä sai veronpalautuksen…”

Samuli oli saanut yllättäen tuntuvan veronpalautuksen. Samulilla ei ollut omaa perhettä, ja hän halusi käyttää rahat auttaakseen ja ilahduttaakseen muita. Kerttu ja Leena olivat sopivasti pyytäneet häntä kahville seurakunnan keittiöön, ja Samuli oli kysynyt heiltä neuvoa.

Kerttu ja Leena olivat ehdottaneet, että otettaisiin yhteyttä yhteen seurakunnan diakoneista, ja kysyttäisiin, millaisia tarpeita ihmisillä oli. Diakoni Heikki oli sitten puolestaan ehdottanut yhden hallituksen jäsenen mukaan ottamista. Näin saataisiin kuulla, jos seurakunnalla olisi jotain sellaisia tarpeita, joihin ei pystytty muuten vastaamaan.

Kerttu, Leena, Heikki ja Lassi innostuivat niin Samulin halusta tehdä hyvää, että he halusivat myös osallistua. Samulin suostumuksella perustettiin salainen pienryhmä. He kokoontuivat säännöllisesti kodeissa ja seurakunnassa, rukoilivat ja suunnittelivat hyviä tekoja. Tempausten toteuttaminen oli tuonut heille valtavasti iloa! Eikä heillä ollut aikomustakaan lopettaa niiden tekemistä.

Miten hauskaa heillä olikaan ollut Suolijärven metsässä keräämässä yhdessä puolukoita, pakkaamassa niitä rasioihin ja toimittamassa lähetyksiä seurakunnan senioreille. Tai kuinka hyvältä oli tuntunut auttaa niitä lapsiperheitä, joilla oli juuri nyt taloudellisesti tiukka tilanne. Puhumattakaan uuden pyörän hankinnasta Helille! Suunnitelma oli tuona viikonloppuna ollut vähällä kariutua, kun Samulin pakettiautoon oli tullut yllättäen huoltoa vaativa vika. Onneksi auto oli saatu korjattua, ja näin uuden pyörän kuljetus seurakunnalle oli onnistunut. Oli tarvittu iltamyöhäisiä ja jopa yöllisiäkin tapaamisia ja kuljetuksia, jotta kaikki suunnitelmat oli saatu toteutettua anonymiteetti säilyttäen. Leenan varastokopissa heillä oli tallessa kaikenlaista hyödyllistä tavaraa, joista he aikoivat lähempänä joulua koota lahjapaketteja niitä tarvitseville.

Ella katsoi kysyvästi nuorta naista: ”Missä vaiheessa sinä tulit ryhmään mukaan?” 

Leena taputti ujosti hymyilevää naista lämpimästi olkapäälle ja vastasi tämän puolesta. Leena kertoi tavanneensa Joannan sinä päivänä, jona Helin pyörä oli varastettu. Hän oli löytänyt nuoren naisen itkevänä naisten vessasta.

Joanna oli kertonut Leenalle kiperästä tilanteestaan. Hänen poikaystävänsä oli varastanut pyöriä keskusta-alueelta ja jättänyt mukaan pakottamalleen Joannalle ryöstövälineet laukussa käteen. Poikaystävä oli käskenyt Joannaa tuomaan laukun seuraavaan paikkaan, jonka hän ilmoittaisi.

Joanna oli kuitenkin täysin väsynyt päihteiden ja rikosten täyteiseen elämään. Hän halusi jättää poikaystävänsä, päästä päihteiden käytöstä eroon ja aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Leena oli päättänyt auttaa Joannaa.

Leena oli Kertun kanssa järjestänyt Joannalle verstaan alle aluksi hätämajoituksen. Sittemmin Vuoriset olivat ottaneet häneen kotiinsa asumaan. Joannalle oli järjestetty muun ammattiavun lisäksi sielunhoitoterapiaa. Näin Helenakin oli kuullut heidän pienryhmästään ja liittynyt siihen mukaan. Joanna oli hyvää vauhtia toipumassa ja halusi olla ryhmän tapaamisissa ja tempauksissa mukana.

Leenan päättäessä selostuksensa Joanna katsoi silmät kostuneina suoraan Ellaan: ”Sinullakin on osuutta siihen, että istun tässä tänään.” 

Eräänä päivänä seurakunnan kukkapenkin reunalla istuessaan Joanna oli kamppaillut ja kokenut houkutusta palata takaisin vanhaan elämäänsä. Vaikka hän ymmärsi poikaystävänsä ja heidän elämäntyylinsä olevan hänen hyvinvoinnilleen haitallista, ei ollut helppoa luopua kaikesta. Vaikkei hän ollutkaan uskovainen, hän oli rukoillut Jumalalta merkkiä. Jos Jumala tahtoi hänelle hyvää, kuten Leena, Kerttu ja Helena olivat vakuuttaneet, hän pyysi siitä todistetta.

Siinä samassa Ella oli tupsahtanut paikalle ja ojentanut hänelle suklaakakunpalan ja teen. Joanna oli kokenut saaneensa kaipaamansa todisteen Jumalan hyvyydestä häntä kohtaan. Hän tiesi valinneensa oikean suunnan. Sielunhoitoterapian lisäksi näiden ihanien ihmisten seura ja yhdessä hyvän tekeminen tuntuivat suorastaan terapeuttiselta!

Ennen kuin Ella ehti esittää kielen päällään olevan kysymyksen mustasta kassista, Leena jatkoi kuin aavistaen hänen ajatuksensa. Pertti oli kutsunut Leenan perjantaina toimistoonsa. Hän oli näyttänyt mustan kassin ja kysynyt, tiesikö Leena, kenelle se kuului. Leena oli kertonut silloin Pertille Joannasta. Leena oli piilottanut Joannalta saamansa ryöstövälineet jäteastian taakse ja kaiken hyväntekemisen ja Joannan auttamisen keskellä unohtanut koko kassin olemassaolon. Pertti lupasi toimittaa laukun sisältöineen poliisille. Joannaa ehkä haluttaisiin puhuttaa, mutta seurakunta ei tekisi hänestä rikosilmoitusta.

Yhdessä Pertti ja Leena katsoivat viikko sitten kuvattua tallennetta. Samulin sisäpihalle asentamassa uudessa valvontakamerassa näkyi, kuinka Virsiveikkojen kitaristin pyörä vietiin pihasta. Syyllisen kasvot olivat selkeästi tunnistettavissa. Leena tunnisti nuoren miehen: Joannan entinen poikaystävä oli jatkanut pyörävarkauksia. Valvontakameran tallenne toimitettaisiin poliisille. Leena kertoi samalla Pertille heidän salaisesta pienryhmästään, ja Pertti oli antanut sille myhäillen hyväksyntänsä.

Ella oli syvästi vaikuttunut kaikesta kuulemastaan, ja samalla häntä nolotti. Hän oli epäillyt vuoroin sekä Samulia että Leenaa syyllisiksi pyörävarkauteen. Hän ei olisi voinut erehtyä pahemmin. Onneksi hän ei ollut kertonut epäilyistään muille kuin Ilarille ja Pertille. Nyt hän ymmärsi, miksi Pertti oli ollut vaitonainen, kun Ella oli tänä aamuna kysynyt, oliko pyörävarkaudesta selvinnyt mitään uutta. Pertti oli vain mutissut jotain siihen suuntaan, ettei Ellan tarvinnut olla mistään huolissaan. Asia oli hoidossa.

Ella tunsi sydämensä pakahtuvan lämmöstä katsellessaan näitä pöydän ympärille kokoontuneita hyväntekijöitä. Heitä yhdisti halu tehdä hyvää pyyteettömästi. He eivät pitäneet melua teoistaan tai kalastelleet ihmisten kiitosta ja huomiota itselleen. Juuri näin sen piti ollakin. Hyviä tekoja, joista kunniaa eivät saisi ihmiset vaan hyvyyden todellinen lähde. Ella katsoi pöydällä olevan mustan Raamatun kannessa kiiltävää pientä kultaista ristiä ja lähetti ylöspäin sanomattoman kiitoksen.

Ella sai olla sen kerran tapaamisessa mukana luvattuaan pitää ryhmän olemassaolon ja toiminnan omana tietonaan. Tällä kertaa he aikoivat ilahduttaa yksinhuoltajia. Päivittäistavarakaupan lahjakortteja pakattiin kirjekuoriin, rohkaisevat raamatunjakeet liitettiin mukaan ja nimet kirjoitettiin kuorien päälle. Jakelua hoidettaisiin suoraan postilaatikkoihin tällä viikolla.

Kastehuoneesta viimeisten joukossa ulos lähtiessään Samuli kumartui Ellan puoleen ja sanoi hiljaisella äänellä: ”Taitaa sinullakin Ella olla omat salaisuutesi. Kiikaroidessani lintuja näin Suolijärven kalliolla taannoin jotain mielenkiintoista. Koska te aiotte Ilarin kanssa julkistaa seurustelunne?”

Ella hämmästyi nähdessään Samulin hymyilevän ensimmäistä kertaa. Tai ainakin toinen suupieli kohosi aavistuksen verran ylöspäin. Ella tiesi siinä hetkessä, että matalan profiilin aika oli ohitse. Vaikka Samuli ei mikään juoruilija ollutkaan, heidän olisi Ilarin kanssa aika julkistaa seurustelunsa.

Hyvyyden voima

Pastoritiimillä oli tapana kokoontua joka tiistai rukoilemaan ennen varsinaista asiapalaveria. Ensin käytiin kuulumiskierros, jossa sai kertoa henkilökohtaisia kuulumisia tai rukousaiheita. Kun tuli Ilarin vuoro, hän kakisteli hetken kurkkuaan ja kertoi sitten hänellä olevan iloisia, joskin ehkä yllättäviä uutisia. Hän ja kirjakaupan Ella seurustelivat.

Krista ei jäänyt sanattomaksi vaan huudahti heti spontaanisti: ”Jes! Make, mä voitin meidän vedon! Se on sitten kymmenen punnerrusta.”

Toisten katsoessa riemuitsevaa Kristaa Make siirtyi lattialle vatsalleen makaamaan ja alkoi punnertamaan. Krista selitti nauraen, että he olivat lyöneet vetoa siitä, tulisiko Ellasta ja Ilarista pari ennen vuodenvaihdetta. Pertti pyöritti päätään katsoen nuorempien menoa. Hän kääntyi Ilarin puoleen ja toivotti lämpimästi onnea. Muutkin yhtyivät onnitteluihin. Rukoushetkessä siunattiin Ilarin ja Ellan seurustelua ja tulevaisuutta.

Heli oli aivan innoissaan kuullessaan seurustelusta Ellalta. Hän oli aavistellutkin, että jotain kipinää Ellan ja Ilarin välillä oli. Ihanaa! Nyt kyllä Ellan täytyi kertoa kaikki. Miten kauan tätä romanssia oli jo jatkunut? Oliko seurustelu alkanut jo kesällä vai oliko tämä tuoreempi juttu? Mitäs he olivat suunnitelleet, oliko häitäkin jo kohta tiedossa? Seurakunnan varauskalenterissa olisi muuten hyviä lauantaipäiviä vielä vapaana ensi kesälle. Heli voisi auttaa hääjärjestelyissä.

Ellaa nauratti Helin aito ilo ja into. Hän kuitenkin toppuutteli hääsuunnitelmia. He katsoisivat nyt ihan rauhassa päivä kerrallaan eteenpäin. Ella kertoisi Helille ensimmäisenä, jos jotain suurempaa joskus päätettäisiin.

Pertti kertoi pastoritiimille pyörävarkauksien selvityksen edenneen ja syyllisen jääneen juuri kiinni. Helin pyörää ei valitettavasti ollut löytynyt varkaan kotiin tehdyssä ratsiassa, mutta Virsiveikkojen Rampen pyörä sen sijaan oli saatu vahingoittumattomana takaisin ja palautettu onnelliselle omistajalleen. Lupauksensa mukaisesti Pertti vaikeni salaperäisten hyväntekijöiden olemassaolosta, eikä Ilarikaan paljastanut Ellan hänelle uskomaa salaisuutta.

Seuraavana sunnuntaina Ella ja Ilari kävelivät käsi kädessä jumalanpalvelukseen. Ellalla oli päällään Ilarilta syntymäpäivälahjaksi syyskuussa saamansa luonnonvalkoinen villainen neulemekko. Seurakuntalaiset olivat iloisesti yllättyneitä heidät nähdessään ja tulivat käsi ojossa onnittelemaan pariskuntaa.

Ellan hymy leveni entisestään, kun saarna alkoi. Saarnavuorossa olevan Pertin aiheena oli hyvän tekemisen siunaus. Pertti kertoi Japanin-työhön annetusta tuntuvasta lahjoituksesta, jolla saataisiin palkattua yksi uusi työntekijä vuodeksi auttamaan Japanin seurakuntia mediatyössä. Pertti haastoi koko seurakuntaa tekemään hyvää: ”Niin loistakoon teidänkin valonne ihmisten edessä, että he näkisivät hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Nämä Jeesuksen vuorisaarnassa lausumat sanat ovat ajankohtaiset. Hän rohkaisee meitä luottamaan Jumalan huolenpitoon ja jakamaan kaikkea sitä hyvää, mitä olemme saaneet. Ottamisen ja oman kunnian tavoittelun sijaan on autuaampi antaa ja auttaa.”

Pertin lailla Ella ja Ilari tiesivät, että salissa istui monia, jotka olivat viime aikoina kokeneet aivan erityistä Jumalan huolenpitoa, ja monia, jotka olivat saaneet kokea suurta antamisen ja auttamisen iloa. Lehtiotsikoissa näkyvän ahneuden ja pahuuden sijaan ihmisissä vaikuttava anteliaisuuden ja hyvyyden voima oli sittenkin suurempi.

Jumalanpalvelus päättyi Virsiveikkojen johdattaessa seurakunnan yhteiseen lauluun. ”Hyvyyden voimaan, ihmeelliseen suojaan” -virren sanat kaikuivat komeasti kauniissa kirkkosalissa. Laulun sanoma sopi täydellisesti juuri kuultuun saarnaan. Kitaristi Rampen kasvoilla sädehti suorastaan autuas ilme hänen soittaessaan ja veisatessaan virttä koko sydämensä pohjasta.