Jatkokertomus: Aleksanterikatu 18, Kevään merkit

Tampereen Helluntaiseurakunnassa alkaa tapahtua outoja asioita. Seurakuntayhteisöä kuohuttavat kummalliset ilkivaltaiset teot. Kirjakaupan hoitaja Ella joutuu merkillisten tapahtumien keskipisteeseen. Tempaudu mukaan jännittävän fiktion pyörteisiin. Arvaatko kuka on salaperäisten merkkien takana?

Jatkokertomusta voit lukea tai kuunnella seurakunnan nettisivuilta tai Spotifysta.

Uusi osa ilmestyy perjantaisin 23.2.2024 alkaen.

Osiot

Osa 1 – Perjantai 23.2.

Vaivihkainen varas

Tampereen Helluntaiseurakunnan Uskon perusteet -kurssin alkuun oli puoli tuntia aikaa. Kurssin johtaja, mustiin farkkuihin ja vaaleanpunaiseen neulepaitaan pukeutunut polkkatukkainen Henna Rautanen valmisteli rakennuksen ylimmässä kerroksessa olevaa salia pian saapuvia opiskelijoita varten. Pöydät ja tuolit olivat järjestyksessä, tuuletusikkunoista tulvi raikasta ilmaa saliin. Vielä mehukannu, viinirypäleet ja Tuc-keksit kulhoon, niin kaikki olisi valmista.

Henna laski avainnippunsa ylisalin pöydälle ja lähti korolliset nilkkurit kopisten yläkeittiöön. Laskiessaan hanasta kovalla paineella hitaasti viilenevää vettä lavuaariin, hän ei kuullut, kuinka rappukäytävässä pehmeät askeleet nousivat kohti ylisalia ja astuivat sen kynnyksen ylitse. Tulijan tarkkaavainen katse liikkui nopeasti tutkien ylisalia ja pysähtyi pöydällä oleviin avaimiin. Näppärät sormet irrottivat Hennan avainnipusta yhden avaimen ja sujauttivat sen taskuun.

Hennan palatessa mehukannua ja kiliseviä laseja kantaen vierailija oli jo poistunut paikalta. Ensimmäiset opiskelijat nousivat portaita ylisaliin, ja Henna toivotti kurssilaiset lämpimästi tervetulleeksi. Yksikään heistä ei ollut kiinnittänyt huomiota alaovella vastaan tulleeseen kulkijaan, joka poistui vaivihkaa ovesta ja porttikongista ulos, jääden tarkastelemaan Karismakirjakaupan näyteikkunaa.

 

Kaskitie 6

Ella Lumme istui aamupalapöydässä toinen jalka rennosti koukussa tuolilla ja toinen Vivaldin neljän vuodenajan tahtiin naputtaen. Kolmannen kerroksen ikkunasta näkyi lehdettömät koivut, joiden oksilla saattoi aavistaa vaaleanvihreät lehdet sisäänsä kätkevät silmut. Ellan pikkuparveke odotti vielä kevätsiivousta. Ilmojen lämmettyä olisi ihanaa juoda aamukahvi pienen parvekepöydän ääressä istuen.

Ellan otsa rypistyi hänen huomatessaan pöydällä olevan puhelimen taas värisevän jonkun viestin merkiksi. Hän siirsi puhelimen sitä katsomatta kauemmaksi pöydän toiseen reunaan ja laittoi mainoslehden sen päälle peitoksi. Jos hän olisi saanut päättää, kaikilla olisi edelleen lankapuhelimet, luettaisiin postiluukusta tipahtelevia painomusteelta tuoksuvia sanomalehtiä ja lähetettäisiin käsin kirjoitettuja kirjeitä ja kortteja, kun haluttiin pitää yhteyttä tai ilahduttaa toisia. Nyt joulut, ystävänpäivät ja syntymäpäivät kuitattiin nopeasti hutaistuilla sydänemojeilla ja googlettamalla löydetyillä moneen kertaan kierrätetyillä mietelauseilla. Ja niihin odotettiin pikaista reagointia. Oli ärsyttävää olla aina tavoitettavissa.

Toki Ellakin tarvitsi puhelinta ja nettiä työssään. Mutta häntä ahdisti ajatella, miten ne hallitsivat yhteiskuntaa ja elämää. Vapaa-ajallakin. Ihan kuin elämää ei olisi olemassa ilman, että siitä kerrottiin IG Stoorina: #aamukahvilla #klassinenmusiikki #rauha.

Ella oli hiljattain täyttänyt 30 vuotta. Hän oli jo pitkään huomannut viihtyvänsä erityisen hyvin itseään iäkkäämpien kanssa. Ella ihaili sitä elämänkokemuksen tuomaa levollisuutta, joka tuntui huokuvan heistä. Se oli sellaista viisautta, joka oli syntynyt rankkojenkin kokemusten seurauksena. Hän ymmärsi kuitenkin, että levollisuus ja viisaus vanhuudessa ei ollut mikään jokaisen kohdalla toteutuva selviö. Ne, jotka olivat viisaita vanhoina, olivat janonneet viisautta jo nuorempina.

Ella siemaili suuresta kupistaan tummapaahtoista aamukahvia lukiessaan tapansa mukaan Raamattua. Hän oli päättänyt etsiä rauhaa ja viisautta sieltä, mistä monet hänen arvostamansa henkilöt olivat sitä löytäneet. Nyt oli menossa Jesajan kirja: ”Huuda riemusta, sinä hedelmätön, joka et ole synnyttänyt! Puhkea riemuhuutoon ja ilakoi sinä, jolla ei ole ollut synnytyskipuja! Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, sanoo Herra.” Ella ei ollut löytänyt sitä oikeaa. Parikymppisenä hän oli seurustellut kertaalleen, mutta se oli päättynyt miehen muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Kaikki mahdolliset vapaina olevat miehet tuntuivat mahdottomilta vaihtoehdoilta.

Ella koki olevansa Jesajan kuvaama hedelmätön, synnyttämätön nainen. Tuntui kipeältä nähdä toisten saman ikäisten naisten elävän miehensä ja lastensa kanssa perheidylliä. Oli valkoiset puutalot Käpylässä, kaksi tai neljä lasta, alppiruusupensaat, pusut ja halit iltaisin ja perhelounaat viikonloppuisin. Tosin Ella oli saanut olla olkapäänä monille samoille naisille, kun he itkivät väsymystään huonosti nukkuvien lasten takia tai pettymystään miestensä suhteen. Ella ymmärsi, etteivät mies tai lapset takaisi onnea.

Vaikka oli niitä onnellisiakin avioliittoja. Ella mietti omia vanhempiaan ja heidän hyväntahtoista kiusoitteluaan ja hellyydenosoituksiaan vielä 35 avioliittovuoden jälkeen. Miten he olivatkin onnistuneet säilyttämään rakkauden ja lämmön välillään kaikki nämä vuodet? Vaikkei kukaan voinut ennustaa miten Ellalle kävisi, hän halusi silti itse kokea millaista olisi olla vaimo ja äiti.

Olihan hänellä Jesajan kuvaamia lapsia. Ella oli teini-ikäisestä asti ohjannut lapsia ja nuoria seurakunnan kerhoissa ja leireillä. Nyt hänellä oli sen lisäksi oma pienryhmä, joka kokoontui viikoittain hänen kodissaan. Ella oli näille nuorille tärkeä isosisko ja äitihahmo. Keskiviikkoisin hänen pieni kaksionsa täyttyi iloisesta puheensorinasta ja eteinen sikin sokin olevista lenkkareista, kun nämä nuoret naiset istuivat osa sohvalla ja osa värikkäiden tyynyjen päällä lattialla. Ella tiesi, mitä Jesaja tarkoitti riemulla ja ilolla. Joka kerta näitä nuoria nähdessään Ellan sydän läikähteli ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. Kai se oli samankaltaista tunnetta kuin äidit kokevat omista lapsistaan.

Tänään Ellalla oli vapaapäivä. Hän oli käynyt aamulla suihkussa ja kietaissut päähänsä puuvillaisen ohuen pyyhkeen turbaaniksi. Ystävältä lahjaksi saatu kaunis sininen silkkinen aamutakki sai aikaan ylellisen olon. Ihana aamun rauha. Ella katse osui tummaan tahraan vaaleassa tapetissa. Ajatukset kulkeutuivat Raamatun jakeista, avioliitoista, lapsista ja lapsettomuudesta tulevaan remonttiin.

Ellan kaksio oli vaaleankeltaisessa vuonna 1945 rakennetussa kivitalossa Kaskitiellä Kalevan kaupunginosassa. Vuokraisäntä oli seurakunnasta tuttu vanhempi pariskunta, joka oli aikoinaan remontoinut asunnon kylpyhuoneen ja keittokomeron, kunnostanut leveät ikkunasyvennykset ja tapetoinut seinät siedettävän neutraaleilla vaalean sävyisillä tapeteilla. Remontista oli kuitenkin kulunut aikaa ja edellisten vuokralaisten elämän jäljet olivat nähtävissä seinien pinnoilla ja parketin koloissa. Ella oli jo pitkään toivonut muutosta ympärillään näkyvään estetiikkaan. Hän oli rohkaissut mielensä ja kysynyt lupaa vuokraisänniltä toteuttaa pientä pintaremonttia itse. Ella oli laittanut puolen vuoden ajan palkastaan säästöön rahaa ja nyt tasoitusaineet, maalipurkit, pensselit ja telat odottivat eteiskomerossa. Vuokraisäntien sukulainen olisi tulossa tänään käymään paikan päällä. Hän kävisi Ellan kanssa lävitse suunnitelmat ja antaisi niille hyväksyntänsä. Ella näki jo mielessään uudet seinät siististi maalattuna ja lamppuliikkeessä näkemänsä pienen, mutta sievän kattokruunun valaisevan huonetta hämärinä syysiltoina.

Vivaldin viulukonsertto tuli päätökseen. Seinällä oleva mummolta peritty vanha kello tikitti ja ulkoa kuului vaimeaa liikenteen ääntä. Se hinta oli maksettava, kun halusi asua kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja työpaikasta seurakunnan kirjakaupassa. Ella ajatteli Aleksanterinkadulla sijaitsevaa rakkaaksi tullutta seurakuntaa ja sen pientä, kotoista kirjakauppaa. Väkisinkin hymy tuli huulille ajatellessa ylihuomenna tulevaa kirjatilausta. Hän oli valinnut uutuuskirjojen joukosta varsinaisia helmiä ja paloi innosta päästä asettelemaan niitä esille. Oli etuoikeus saada olla töissä paikassa, jossa kävi niin tuttuja seurakuntalaisia kuin kadulta sisään tulevia tamperelaisia. Ella tunsi olevansa omassa elementissään kohdatessaan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Ja mikä parasta, hän rakasti kirjoja: elämäkertoja, teologisia opetuskirjoja ja runokirjoja.

Mutta sitten Ella muisti viime viikolla käydyn keskustelun seurakunnan johtavan pastorin Pertti Mäkisalon kanssa ja pieni huolesta kertova ryppy ilmestyi kulmakarvojen väliin. Seurakunnan toimintoja oli siirretty vähitellen nettisivuille ja someen. Seuraavaksi olisi kirjakaupan aika. Pertti oli väläytellyt Ellalle perehtymistä ja opintojakin aiheeseen liittyen. Ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä. Toisaalta opiskelukortti olisi kätevä ottaa esiin aina silloin, kun joku hyvää tarkoittava, mutta turhan tunkeileva täti-ihminen alkaisi utelemaan Ellan miesasioista ja perheenperustamissuunnitelmista. Opiskelu työn rinnalla olisi hyvä syy siirtää perheen perustamista edemmäksi.

Ellalla oli kahvikupin pohjalla vielä pari nautinnollista senttiä jäljellä, kun ovikello soi.