Jatkokertomus: Aleksanterikatu 18, Kevään merkit
Tampereen Helluntaiseurakunnassa alkaa tapahtua outoja asioita. Seurakuntayhteisöä kuohuttavat kummalliset ilkivaltaiset teot. Kirjakaupan hoitaja Ella joutuu merkillisten tapahtumien keskipisteeseen. Tempaudu mukaan jännittävän fiktion pyörteisiin. Arvaatko kuka on salaperäisten merkkien takana?
Jatkokertomusta voit lukea tai kuunnella seurakunnan nettisivuilta tai Spotifysta.
Uusi osa ilmestyy perjantaisin kevään 2024 ajan.
Osiot
Vaivihkainen varas
Tampereen Helluntaiseurakunnan Uskon perusteet -kurssin alkuun oli puoli tuntia aikaa. Kurssin johtaja, mustiin farkkuihin ja vaaleanpunaiseen neulepaitaan pukeutunut polkkatukkainen Henna Rautanen valmisteli rakennuksen ylimmässä kerroksessa olevaa salia pian saapuvia opiskelijoita varten. Pöydät ja tuolit olivat järjestyksessä, tuuletusikkunoista tulvi raikasta ilmaa saliin. Vielä mehukannu, viinirypäleet ja Tuc-keksit kulhoon, niin kaikki olisi valmista.
Henna laski avainnippunsa ylisalin pöydälle ja lähti korolliset nilkkurit kopisten yläkeittiöön. Laskiessaan hanasta kovalla paineella hitaasti viilenevää vettä lavuaariin, hän ei kuullut, kuinka rappukäytävässä pehmeät askeleet nousivat kohti ylisalia ja astuivat sen kynnyksen ylitse. Tulijan tarkkaavainen katse liikkui nopeasti tutkien ylisalia ja pysähtyi pöydällä oleviin avaimiin. Näppärät sormet irrottivat Hennan avainnipusta yhden avaimen ja sujauttivat sen taskuun.
Hennan palatessa mehukannua ja kiliseviä laseja kantaen vierailija oli jo poistunut paikalta. Ensimmäiset opiskelijat nousivat portaita ylisaliin, ja Henna toivotti kurssilaiset lämpimästi tervetulleeksi. Yksikään heistä ei ollut kiinnittänyt huomiota alaovella vastaan tulleeseen kulkijaan, joka poistui vaivihkaa ovesta ja porttikongista ulos, jääden tarkastelemaan Karismakirjakaupan näyteikkunaa.
Kaskitie 6
Ella Lumme istui aamupalapöydässä toinen jalka rennosti koukussa tuolilla ja toinen Vivaldin neljän vuodenajan tahtiin naputtaen. Kolmannen kerroksen ikkunasta näkyi lehdettömät koivut, joiden oksilla saattoi aavistaa vaaleanvihreät lehdet sisäänsä kätkevät silmut. Ellan pikkuparveke odotti vielä kevätsiivousta. Ilmojen lämmettyä olisi ihanaa juoda aamukahvi pienen parvekepöydän ääressä istuen.
Ellan otsa rypistyi hänen huomatessaan pöydällä olevan puhelimen taas värisevän jonkun viestin merkiksi. Hän siirsi puhelimen sitä katsomatta kauemmaksi pöydän toiseen reunaan ja laittoi mainoslehden sen päälle peitoksi. Jos hän olisi saanut päättää, kaikilla olisi edelleen lankapuhelimet, luettaisiin postiluukusta tipahtelevia painomusteelta tuoksuvia sanomalehtiä ja lähetettäisiin käsin kirjoitettuja kirjeitä ja kortteja, kun haluttiin pitää yhteyttä tai ilahduttaa toisia. Nyt joulut, ystävänpäivät ja syntymäpäivät kuitattiin nopeasti hutaistuilla sydänemojeilla ja googlettamalla löydetyillä moneen kertaan kierrätetyillä mietelauseilla. Ja niihin odotettiin pikaista reagointia. Oli ärsyttävää olla aina tavoitettavissa.
Toki Ellakin tarvitsi puhelinta ja nettiä työssään. Mutta häntä ahdisti ajatella, miten ne hallitsivat yhteiskuntaa ja elämää. Vapaa-ajallakin. Ihan kuin elämää ei olisi olemassa ilman, että siitä kerrottiin IG Stoorina: #aamukahvilla #klassinenmusiikki #rauha.
Ella oli hiljattain täyttänyt 30 vuotta. Hän oli jo pitkään huomannut viihtyvänsä erityisen hyvin itseään iäkkäämpien kanssa. Ella ihaili sitä elämänkokemuksen tuomaa levollisuutta, joka tuntui huokuvan heistä. Se oli sellaista viisautta, joka oli syntynyt rankkojenkin kokemusten seurauksena. Hän ymmärsi kuitenkin, että levollisuus ja viisaus vanhuudessa ei ollut mikään jokaisen kohdalla toteutuva selviö. Ne, jotka olivat viisaita vanhoina, olivat janonneet viisautta jo nuorempina.
Ella siemaili suuresta kupistaan tummapaahtoista aamukahvia lukiessaan tapansa mukaan Raamattua. Hän oli päättänyt etsiä rauhaa ja viisautta sieltä, mistä monet hänen arvostamansa henkilöt olivat sitä löytäneet. Nyt oli menossa Jesajan kirja: ”Huuda riemusta, sinä hedelmätön, joka et ole synnyttänyt! Puhkea riemuhuutoon ja ilakoi sinä, jolla ei ole ollut synnytyskipuja! Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, sanoo Herra.” Ella ei ollut löytänyt sitä oikeaa. Parikymppisenä hän oli seurustellut kertaalleen, mutta se oli päättynyt miehen muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Kaikki mahdolliset vapaina olevat miehet tuntuivat mahdottomilta vaihtoehdoilta.
Ella koki olevansa Jesajan kuvaama hedelmätön, synnyttämätön nainen. Tuntui kipeältä nähdä toisten saman ikäisten naisten elävän miehensä ja lastensa kanssa perheidylliä. Oli valkoiset puutalot Käpylässä, kaksi tai neljä lasta, alppiruusupensaat, pusut ja halit iltaisin ja perhelounaat viikonloppuisin. Tosin Ella oli saanut olla olkapäänä monille samoille naisille, kun he itkivät väsymystään huonosti nukkuvien lasten takia tai pettymystään miestensä suhteen. Ella ymmärsi, etteivät mies tai lapset takaisi onnea.
Vaikka oli niitä onnellisiakin avioliittoja. Ella mietti omia vanhempiaan ja heidän hyväntahtoista kiusoitteluaan ja hellyydenosoituksiaan vielä 35 avioliittovuoden jälkeen. Miten he olivatkin onnistuneet säilyttämään rakkauden ja lämmön välillään kaikki nämä vuodet? Vaikkei kukaan voinut ennustaa miten Ellalle kävisi, hän halusi silti itse kokea millaista olisi olla vaimo ja äiti.
Olihan hänellä Jesajan kuvaamia lapsia. Ella oli teini-ikäisestä asti ohjannut lapsia ja nuoria seurakunnan kerhoissa ja leireillä. Nyt hänellä oli sen lisäksi oma pienryhmä, joka kokoontui viikoittain hänen kodissaan. Ella oli näille nuorille tärkeä isosisko ja äitihahmo. Keskiviikkoisin hänen pieni kaksionsa täyttyi iloisesta puheensorinasta ja eteinen sikin sokin olevista lenkkareista, kun nämä nuoret naiset istuivat osa sohvalla ja osa värikkäiden tyynyjen päällä lattialla. Ella tiesi, mitä Jesaja tarkoitti riemulla ja ilolla. Joka kerta näitä nuoria nähdessään Ellan sydän läikähteli ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. Kai se oli samankaltaista tunnetta kuin äidit kokevat omista lapsistaan.
Tänään Ellalla oli vapaapäivä. Hän oli käynyt aamulla suihkussa ja kietaissut päähänsä puuvillaisen ohuen pyyhkeen turbaaniksi. Ystävältä lahjaksi saatu kaunis sininen silkkinen aamutakki sai aikaan ylellisen olon. Ihana aamun rauha. Ella katse osui tummaan tahraan vaaleassa tapetissa. Ajatukset kulkeutuivat Raamatun jakeista, avioliitoista, lapsista ja lapsettomuudesta tulevaan remonttiin.
Ellan kaksio oli vaaleankeltaisessa vuonna 1945 rakennetussa kivitalossa Kaskitiellä Kalevan kaupunginosassa. Vuokraisäntä oli seurakunnasta tuttu vanhempi pariskunta, joka oli aikoinaan remontoinut asunnon kylpyhuoneen ja keittokomeron, kunnostanut leveät ikkunasyvennykset ja tapetoinut seinät siedettävän neutraaleilla vaalean sävyisillä tapeteilla. Remontista oli kuitenkin kulunut aikaa ja edellisten vuokralaisten elämän jäljet olivat nähtävissä seinien pinnoilla ja parketin koloissa. Ella oli jo pitkään toivonut muutosta ympärillään näkyvään estetiikkaan. Hän oli rohkaissut mielensä ja kysynyt lupaa vuokraisänniltä toteuttaa pientä pintaremonttia itse. Ella oli laittanut puolen vuoden ajan palkastaan säästöön rahaa ja nyt tasoitusaineet, maalipurkit, pensselit ja telat odottivat eteiskomerossa. Vuokraisäntien sukulainen olisi tulossa tänään käymään paikan päällä. Hän kävisi Ellan kanssa lävitse suunnitelmat ja antaisi niille hyväksyntänsä. Ella näki jo mielessään uudet seinät siististi maalattuna ja lamppuliikkeessä näkemänsä pienen, mutta sievän kattokruunun valaisevan huonetta hämärinä syysiltoina.
Vivaldin viulukonsertto tuli päätökseen. Seinällä oleva mummolta peritty vanha kello tikitti ja ulkoa kuului vaimeaa liikenteen ääntä. Se hinta oli maksettava, kun halusi asua kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja työpaikasta seurakunnan kirjakaupassa. Ella ajatteli Aleksanterinkadulla sijaitsevaa rakkaaksi tullutta seurakuntaa ja sen pientä, kotoista kirjakauppaa. Väkisinkin hymy tuli huulille ajatellessa ylihuomenna tulevaa kirjatilausta. Hän oli valinnut uutuuskirjojen joukosta varsinaisia helmiä ja paloi innosta päästä asettelemaan niitä esille. Oli etuoikeus saada olla töissä paikassa, jossa kävi niin tuttuja seurakuntalaisia kuin kadulta sisään tulevia tamperelaisia. Ella tunsi olevansa omassa elementissään kohdatessaan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Ja mikä parasta, hän rakasti kirjoja: elämäkertoja, teologisia opetuskirjoja ja runokirjoja.
Mutta sitten Ella muisti viime viikolla käydyn keskustelun seurakunnan johtavan pastorin Pertti Mäkisalon kanssa ja pieni huolesta kertova ryppy ilmestyi kulmakarvojen väliin. Seurakunnan toimintoja oli siirretty vähitellen nettisivuille ja someen. Seuraavaksi olisi kirjakaupan aika. Pertti oli väläytellyt Ellalle perehtymistä ja opintojakin aiheeseen liittyen. Ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä. Toisaalta opiskelukortti olisi kätevä ottaa esiin aina silloin, kun joku hyvää tarkoittava, mutta turhan tunkeileva täti-ihminen alkaisi utelemaan Ellan miesasioista ja perheenperustamissuunnitelmista. Opiskelu työn rinnalla olisi hyvä syy siirtää perheen perustamista edemmäksi.
Ellalla oli kahvikupin pohjalla vielä pari nautinnollista senttiä jäljellä, kun ovikello soi.
Kahvia ja kirkkoisiä
Kävellessään ovelle Ella mietti, kuka kellon soittaja voisi olla tähän aikaan lauantaiaamusta. Hän ei odottanut vieraita, ja vuokraisäntien sukulainen tulisi vasta puolen päivän aikaan.
Ella kietoi aamutakkinsa tiukemmin ympärilleen ja katsoi itseään eteisen peilistä. Meikittä hän näytti ikäistään nuoremmalta, ja aamutakin kirkkaan sininen väri korosti hänen sinisiä silmiään. Pyyheturbaanille ei nyt voisi enää mitään. Luonnontaipuisa ruskea tukka sen sisällä eli omaa elämäänsä ja pyyhkeen poisottaminen tässä vaiheessa voisi olla katastrofi. Ella piti kurittomista hiuksistaan, vaikka hänellä kuluikin kosteuttaviin hoitoaineisiin ja hiustensa huoltamiseen aikaa ja rahaa. Silti ne olivat hänen kruununsa, raamatullisen runollisesti ilmaisten, ja hän piti niitä lähes aina auki.
Ella avasi turvalukon ja aukaisi oven käytävään. Hän näki edessään miehen, joka sai hänet ajattelemaan uudelleen omaa ulkoista olemustaan. Mies oli Ellan mielestä komea. Ryhdikäs ja treenattu, mutta ei kuitenkaan silmiinpistävällä tavalla. Miehen vaaleat hiukset, ystävällisen ruskeat silmät, puhtaanvalkoinen t-paita, muodikas bleiseri ja siistit farkut korostivat Ellan pukeutumattomuutta. Turbaani päässä tuntui yhtäkkiä naurettavalta sirkuspäähineeltä, ja Ellaa harmitti, ettei ollut pukenut rintaliivejä aamutakin alle. Kuinkahan roikkuvalta silhuetti mahtoikaan näyttää ilman niitä. Tässä kohtaa oli hyötyä siitä, ettei ollut koskaan synnyttänyt tai imettänyt. Mutta silti.
Ennen kuin Ella sai hämmennykseltään sanaa suustaan, mies tervehti ja esitteli itsensä: ”Ilari, terve.” Mies kertoi olevansa vuokraisäntien sukulainen ja tulleensa katsomaan aiottuja muutoksia. Hän sanoi yrittäneensä soittaa, kun olikin päässyt lähtemään matkaan aiemmin. Ella muisti puhelimensa, jonka oli työntänyt sen väristessä näkymättömiin. Sen siitä saa, kun ei ole teknologian orja. Ella päästi yhä hämillään miehen sisään ja pyysi häntä odottamaan olohuoneessa, kun hän kävisi vaihtamassa vaatteita ylleen.
Etsiessään kuumeisesti kaapistaan päälle pantavaa Ella mietti olohuoneessa odottavaa miestä. Olikohan Ilari naimisissa? No tietysti oli. Ja varmasti oli lapsiakin. Hän saattoi olla nelissäkymmenissä. Jos ei ollut naimisissa, sitten oli jotain vikaa oltava. Ella päätyi kauniiseen kukkamekkoon. Ei, ei sittenkään. Hän ei halunnut, että mies luulisi hänen yrittävän jotain. Sittenkin farkkuhaalari ja valkoinen toppi alle. Kaunista ja käytännöllistä, mutta ei tyrkyttävää. Ja hiukset. Voi ei! Ei auttanut kuin ottaa huolellisesti kierretty turbaani päästä. Ella rypisteli yhä kosteita hiusten latvoja pää alaspäin ja toivoi parasta. Vielä sipaisu huulirasvaa. Enempään ei ollut aikaa, tämä sai kelvata.
Saapuessaan olohuoneeseen Ella näki Ilarin seisovan ikkunan edessä ja katselevan ulos. Mies tuntui täyttävän tilan hiljaisella mutta voimakkaalla läsnäolollaan. ”Ottaisitko kahvia?” Ella kysyi, ja lähti hakemaan miehelle omaa kuppia.
Ella pyysi Ilaria istumaan pöydän ääreen ja täytti hänen kuppinsa sekä kaatoi omaansa hiukan lämmikettä. Kauhukseen hän huomasi Ilarin vetäessä tuolia pöydän alta, että tuolille oli jäänyt eilen viikattuja pyykkejä. Tietysti kaikista rumimmat ja luotaantyöntävimmät beiget alusvaatteet päällimmäisenä. Ella ei ollut raaskinut heittää niin mukavilta tuntuvia, mutta käytössä nuhjaantuneita ja elastisuutensa menettäneitä liivejä ja maxi-alushousuja pois. Nyt hän toivoi, että olisi sen tehnyt. Miten noloa! Ilari ojensi kohteliaasti pyykkipinon Ellalle ja Ella vei sen kiiruusti makuuhuoneen kaappiin. Jos Ella olikin toivonut antavansa itsestään jotenkin viehättävän ensivaikutelman, niin nyt se illuusio oli jo mennyttä.
Alkuhämmennyksestä toivuttuaan Ella huomasi pian juttelevansa vapautuneesti Ilarin kanssa itsestään ja remonttisuunnitelmistaan. Mies vaikutti hyvältä kuuntelijalta. Hän ei vain kuunnellut kiinnostuneesti Ellan kertoessa työstään kirjakaupassa, vaan hän myös tuntui tietävän yhtä ja toista sekä kirjoista että remontoinnista. Ella olisi halunnut kysyä Ilarilta tämän elämästä, ammatista ja perheestä, muttei uskaltanut, jottei olisi vaikuttanut liian tunkeilevalta. He olivat lukeneet monia samoja hengellisiä kirjoja ja keskustelivat pitkään niistä.
Kumpikin oli lukenut hiljattain Halldorfin teokset kirkkoisistä ja uskon todistajista. Miten inspiroivaa heistä olikaan ollut lukea menneiden aikojen uskon sankareista, joista monet olivat joutuneet kärsimään vakaumuksensa tähden. Kirkkohistorian juurille palaaminen auttoi arvostamaan sitä, mitä oli totuttu pitämään itsestäänselvyytenä. Voittoja ei ollut saatu ilman taisteluita. “Jos ajattelee ihan Tampereen lähihistoriaakin, on meillä tänään paljon hyvää, mistä aiemmat sukupolvet ovat joutuneet maksamaan kalliin hinnan”, Ella totesi. Ilari kertoi olevansa kotoisin Pohjanmaalta ja kuulevansa mielellään lisää Tampereen historiasta, johon Ella viittasi.
Ella jatkoi kerraten reilun sadan vuoden takaisia tapahtumia Tampereella: ”Se oli muistaakseni vuonna 1911 kun tamperelaiset kuulivat Finlaysonin kirkossa norjalaispastori Thomas B. Barratin saarnan helluntaista ja Pyhästä Hengestä. Monet kristityt yli kirkkokuntarajojen kokivat tuolloin mullistavan Pyhällä Hengellä täyttymisen. Pyhällä Hengellä täyttymisen ilmiöt, kielillä puhuminen ja armolahjat, koettiin kuitenkin luterilaisen kirkon johdossa outoina ja pelottavina. Seurakuntalaisia varoitettiin vakavasti osallistumasta karismaattiseen eksytykseen. Olen kuullut, että helluntailaiset joutuivat kokemaan syrjintää naapurustossaan ja työpaikoillaan ja heitä jopa kieltäydyttiin hautaamasta kirkkomaalle. Silti luterilainen kirkko menetti jäseniään, myös työntekijöitään, helluntailiikkeelle.”
“Mutta emme me helluntailaisetkaan mitenkään esimerkillisiä olleet. Vasta rakentumassa ollutta omaa helluntailiikkeen identiteettiä koitettiin pönkittää vastustamalla lähes kaikkea luterilaisuudelle ominaista. Tuon ajan fundamentalismi ja kirjoittamattomat säännöt liittyen seurakuntalaisten ulkonäköön ja henkilökohtaiseen elämään ovat kaukana siitä armollisesta ja ihmisläheisestä seurakunnasta, joka tämän kaupungin helluntaikirkko tänään on. Eikö tunnukin uskomattomalle ajatella, millaiset näiden kahden kirkkokunnan välit ovat tuolloin olleet ja miten kumpikin kirkko on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana? Nythän suhteet ovat olleet jo pitkään hyvät ja luterilaisen kirkon piirissä vaikuttaa sen siunauksella useita karismaattisia yhteisöjä, joissa Pyhän Hengen armolahjat ilmenevät. Harvoin enää törmää vanhoihin asenteisiin helluntailiikkeen jäsenistä eksyneinä hihhuleina tai luterilaisesta kirkosta kuolleena yhteisönä.”
Ilari kuunteli Ellaa keskittyneesti. Keskustelu jatkui siirtyen 1900-luvun Tampereelta ja Suomesta kristinuskon alkuaikoihin 100-luvulle. Ilari muisteli silloin elänyttä uskon sankaria Justinus Marttyyria. Ella kuunteli katsellen Ilarin innosta loistavia kasvoja. Miten kauniin ruskeat silmät hänellä olikaan. Tuli mieleen tuoreista keskipaahtoisista pavuista puristettu kahvi. Ella terästäytyi silmien lumoista ja karkaavista ajatuksistaan kuuntelemaan, kun Ilari jatkoi tarinointia naisista ja miehistä, jotka olivat olleet valmiita kärsimään kutsumuksensa tähden. Miten antoisaa Ellasta olikaan saada keskustella jonkun kanssa, joka selvästi oli perehtynyt teologiaan ja jolla oli näkemystä kirkkohistoriasta laajemminkin.
Oli jo lounasaika. Ilari alkoi tekemään lähtöä ja Ella saattoi hänet ovelle. Ellaa hymyilytti. Miten mukava aamupäivän kohtaaminen oli ollutkaan. Ella ei ollut saanut vain hyväksyntää remonttisuunnitelmilleen, vaan mies oli luvannut tulla auttamaan häntä remontoinnissa parin viikon kuluttua, kun olisi uudelleen Tampereella.
Kahvikuppeja tiskatessaan yhä onnellisena hymyilevä Ella ei voinut tietää, että hyvin pian alkaisi tapahtumien sarja, jonka seurauksena hänenkin hymynsä vielä hyytyisi.
Kiukkua ja kostomieltä
Sormet näpyttelivät tottuneesti tietokoneen näppäimistöä. Ruudulle aukenivat sinisävyiset modernit nettisivut, joilla käyttäjä oli vieraillut viime aikoina tihenevään tahtiin. Silmät siristyivät ja katse muuttui tuimaksi. Tampereen Helluntaiseurakunta. Jokainen rakastaa.
Hän tuhahti kuuluvasti lukiessaan tuon niin monesti kuulemansa sloganin. Jokainen rakastaa. Ei pidä paikkaansa. Tyhjiä merkityksettömiä sanoja vailla mitään todellisuuspohjaa. Irvokasta. Epäreilua. Valhetta. Hän ei ainakaan ollut saanut kokea tältä seurakunnalta rakkautta. Hänet oli tyrmätty. Häntä oli kohdeltu anteeksiantamattomasti. Hän tunsi, kuinka viha hänen sisällään kuohahti ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Nyrkki iskeytyi pöytään, ja fyysinen kipu, jota hän hetken tunsi, helpotti oloa. Nyt täytyi keskittyä eikä antaa tunteillensa valtaa.
Hän osasi seurakunnan viikko-ohjelman ulkoa: maanantaisin teematilaisuus senioreille, tiistaisin rukousilta, keskiviikkoisin jälleen senioreiden kokoontuminen ja illalla opiskelijapiiri, torstaisin kurssi-ilta, perjantaisin varhaisnuortenillat ja Rangerit, lauantaisin nuorten illat ja sunnuntaisin aamujumalanpalvelus, iltakirkko ja English Service. Nyt oli tarkistettava, ettei ensi viikon ohjelmaan ollut tullut mitään yllättäviä muutoksia. Tuli ottaa vielä huomioon kuoroharjoitukset ja eri työmuotojen palaverit, joita nettisivuilla ei näkynyt.
Onneksi hän oli tehnyt tutkimustyötä perusteellisesti ennen lopullisen suunnitelman laatimista. Tai ei suunnitelma aivan lopullinen ollut. Alun hän tiesi varmasti. Mutta loppua hän ei ollut vielä päättänyt. Joka tapauksessa hän tiesi, koska oli paras hetki toimia. Ensi yönä olisi ensimmäisen merkin aika.
Karismakirja
Maanantaiaamuna Ella pakkasi nahkaista työreppuaan. Juomapullo, tonnikalapasta, pala tummaa suklaata. Näillä hän pärjäisi tämän työpäivän. Ruokatauolla hän hakisi cappuccinon viereisestä kahvilasta. Kohta leimakortti tulisikin jo täyteen, ja sitten olisi ilmaisen kupin vuoro! Tänään oli selkeästi sitruunankeltaisen neuleen päivä. Jotenkin sitä vain aamulla herätessään tiesi, mikä väri sopi kulloiseenkin olotilaan. Ella otti naulakosta kamelinruskean villakangastakkinsa, vaalean huivin ja valkoiset tennarit. Ihanaa, kun näin maaliskuun lopulla sai laittaa jo tennarit jalkaan.
Sulia kohtia löytyi kaduilta, vaikka vielä sai väistellä lumikasoja ja jäisiä kohtia. Kevät, Ellan lempivuodenaika, oli käsillä! Pitkä, pimeä ja kylmä talvi oli takana. Lintujen lisääntynyt laulu ja likakaivoihin soliseva lumen sulamisvesi lupasivat päivä päivältä kirkastuvaa auringonpaistetta ja kohta myös uusia vihreitä versoja.
Ella astui kerrostalon ovesta Kaskitielle ja lähti kävelemään kohti keskustaa. Tänään hän ei kävellyt Sorsapuiston lävitse kevään merkkejä etsien ja ihastellen, vaan päätti kävellä suorinta tietä Itsenäisyydenkatua Rautatiesillan alitse, Posteljooninpuiston lävitse kohti Kyttälänkatua. Asvalttia oli näkyvissä jo enemmän kuin viime viikolla. Tennaritkin säilyivät kuivina.
Ella kääntyi Kyttälänkadulta Aleksanterinkadulle. Siinä rakas seurakuntarakennus seisoikin. Keltaisena, vastikään uudelleen rapattuna. 1958 valmistunut arkkitehti Bertel Strömmerin suunnittelema Helluntaikirkko oli tunnettu kirkkosalin kauniista taivaansinisestä kupolistaan. Se oli huomattavasti koruttomampi kuin lähellä sijaitseva Tuomiokirkko, Ortodoksikirkosta puhumattakaan. Ei ollut alttarimaalauksia. Eikä kultaisia kattokruunuja. Mutta jotain juhlallista oli kirkkosalin pyöreässä muodossa, tilan avarassa korkeudessa, valkeissa suurissa pylväissä, jotka jatkuivat yläparvelle asti, ja syvän tummanpunaisessa samettisessa verhossa puhujalavan takana.
Ellalle tuli näyttävästä verhosta mieleen Serubbaabelin Jerusalemiin rakentaman temppelin esirippu, jonka kerrottiin repeytyneen keskeltä kahtia Jeesuksen kuollessa ristillä. Paksua kangasta katsellessa ymmärsi, ettei sellainen noin vaan itsestään repeäisi.
Ella huomasi roskan maassa. Joku oli heittänyt rutistetun kaljatölkin seurakunnan rappusille. Ella nosti tölkin maasta ja aikoi viedä sen roskikseen seurakunnan sisäpihalle. Hän oli jo sivuuttamassa kirjakaupan näyteikkunaa, kun hän kauhukseen huomasi jotain aivan kamalaa. Ikkunan oikeaan alalaitaan oli töhritty mustalla värillä ”MOUKAT”. Tölkki tippui Ellan kädestä, kun hän kaivoi puhelimen taskustaan. Tästä oli soitettava heti johtavalle pastorille! Kaljatölkki rappusilla oli vielä ymmärrettävää, mutta tämä oli jo inhottavaa ilkivaltaa.
”Olen parhaillaan ajelemassa seurakunnalle, ja tulen katsomaan ikkunaa heti perille päästyäni. Mietitään sitten yhdessä, miten edetään asiassa. Ehkä valvontakamerassa voi näkyä jotain, mistä on apua”, pastori Pertti Mäkisalo rauhoitteli Ellaa puhelimessa. Ella avasi avaimillaan kirjakaupan oven. Sisällä kaikki näytti olevan niin kuin ennenkin. Onneksi sisään ei sentään ollut murtauduttu. Suurta rahallista saalista murtautuja ei kirjakaupasta saisikaan, mutta Ellaa olisi kyllä harmittanut, jos paikkoja olisi rikottu ja kauniisti esille asetettuja kirjoja tuhottu. Ellaa suututti. Kuka käyttäytyi niin ala-arvoisen törkeästi, että tahri kirkon kirjakaupan näyteikkunan? Täytyi olla todella mielenvikainen tai vihaa täynnä oleva tyyppi. Mitähän hänellä oli hengellisiä kirjoja tai seurakuntaa vastaan? Toivottavasti valvontakamera paljastaisi syyllisen.
Ennen kaupan avaamista Pertti saapui paikalle. Pertti oli 55-vuotias parrakas vaaleansiniseen ruudulliseen kauluspaitaan ja tummiin suoriin housuihin pukeutunut kokenut pappismies, jonka vatsakummusta saattoi arvata, että hän oli istuskellut usein mummojen luona merkkipäiväkakuilla ja kahvilla. Perttiä leppoisampaa pastoria ei ollutkaan, ja hän säilytti tiukoissakin tilanteissa viisaan harkintakykynsä. Joskus nopealiikkeisempiä kollegoita tuskastutti asioiden turhan pitkälliseltä tuntuva mutustelu, mutta lopputuloksena Pertiltä yleensä syntyi tarkoin valmisteltu ja toimiva ratkaisu. Ella oli oppinut arvostamaan Pertin viisasta johtajuutta ja työtoveruutta.
Pertti siveli mietteliäänä partaansa, keskusteli Ellan kanssa tapahtuneesta ja otti kuvia ikkunasta. Hän lupasi tilata pikimmiten puhdistuksen ikkunalle ja tarkistaa valvontakameran tallenteet. Harkittaisiin myös rikosilmoituksen tekemistä. Keskustan alueella oli näkynyt muitakin luvattomia töherryksiä. Ehkäpä poliisi tunnistaisi tekijän. Ellaa rauhoitti Pertin levollisen looginen tapa tarkastella tilannetta.
Ellan kiukku suli vähitellen, ja ensimmäisen asiakkaan astuessa sisään hän oli jo oma tyyni itsensä. Aila, iäkäs leskirouva, tuli kauppaan niin kuin joka maanantai. Ruiskukan siniseen myssyyn ja takkiin pukeutunut Aila kertoi kissansa kuulumisia omaan herttaiseen tapaansa. Hän ei ollut huomannut töhrittyä tekstiä ikkunassa eikä Ella maininnut siitä hänelle. Ailan juttuja oli mukava kuunnella, ja pian Ellaa jo hymyilytti. Kirjakaupassa kävi monia vakiasiakkaita, joille Ellan kanssa juttelu tuntui olevan yksi päivän kohokohdista. Ja oli se sitä Ellallekin. Kun kirjalaatikot ja uutuudet saapuivat ennen ruokataukoa, oli hyvä mieli jo täysin palannut. Yksi töhritty teksti ei voisi pilata Ellan ja asiakkaiden päivää eikä sitä missiota, joka kirjakaupalla ja seurakunnalla tässä kaupungissa oli.
Kello tulisi pian viisi. Kirjakauppa menisi kiinni ja Ellan työpäivä loppuisi. Työpäivä oli sujunut rattoisasti uusia kirjoja hyllyihin lajitellessa ja asiakkaille esitellessä. Mukavasti oli ollut porukkaa. Ella laski kassaa, ilahduttavasti oli tullut tänään myyntiäkin. Yhtäkkiä, kassaa sulkiessaan, hänelle tuli outo tunne. Ihan niin kuin joku tarkkailisi häntä. Mutta se oli hassu ajatus, sillä kirjakauppa oli asiakkaista tyhjä. Ovi seurakunnan tiloihin oli kiinni ja lukossa. Ella katsoi näyteikkunasta ulos kadulle. Aleksanterinkatu näytti autiolta. Autoja meni kyllä hiljakseen ohitse, mutta jalankulkijoita ei näkynyt. Oliko tuolla kadun toisella puolella sijaitsevan vakuutusrakennuksen pylvään takana joku?
Yhä vilkuillen ikkunasta ulos Ella lakaisi lattian, pakkasi reppunsa, puki ulkovaatteet päälle ja avasi kirjakaupan oven. Avaimet valmiina kädessään hän sulki huolellisesti oven lukot. Jos joku yrittäisi murtautua kauppaan, saisi hän nähdä ainakin vaivaa sen eteen. Kaljatölkki oli unohtunut aamulla maahan, ja Ella päätti viedä sen roskikseen. Seurakunnan sisäpihalle astuessaan hän katsahti ylös pastoreiden toimiston ikkunaan. Erikoista, että siellä oli vielä valo. Liikkuiko joku sisällä?
Johtava pastori oli lähtenyt jo lounasaikaan tapaamiseen. Tiimiin olisi tulossa yksi uusi pastori lisää, ja hän saapuisi viikon kuluttua tapaamaan seurakunnan työntekijöitä. Tänään lounaalla he kirjoittaisivat työsopimuksen. Ella ei ollut vielä tavannut uutta pastoria ja odotti mielenkiinnolla seuraavaa viikkoa. Millainen työtoveri sieltä tulisi ja miten hän sopeutuisi työyhteisöön ja seurakuntaan? Pihassa ei näkynyt johtavan pastorin Audia eikä edes nuorisopastorin pyörää. Muiden pitäisikin olla tänään vapaalla. Olikohan valo vain unohtunut päälle?
Ella avasi toimistoon vievän ulko-oven ja astui sisään porraskäytävään. Hän käveli tutut kiviportaat ylös toiseen kerrokseen ja koputti ensin oveen. Hän ei suinkaan halunnut rynnätä keskelle tärkeää sielunhoidollista keskustelua tai etäpalaveria. Kukaan ei vastannut, ja niinpä Ella väänsi avainta ovessa ja veti oven auki. Toimisto näytti olevan tyhjä. Ei ristin sielua. Valot vain paloivat. Ella sammutti valot, sulki oven ja lähti laskeutumaan rappusia alas.
Toimiston vessan oven takana istui hiljaa huppupäinen hahmo kädessään Fiskarsin sakset, kuunnellen aistit terästäytyneinä porraskäytävässä loittonevia askeleita. Hänellä oli missio, jonka toteuttaminen vaatisi määrätietoisuutta. Motivaatiota häneltä ei puuttunut. Tuli vain olla valppaana, ettei kukaan pääsisi estämään oikeutta tapahtumasta. Tänä iltana olisi toisen merkin aika.
Katkenneita kasveja
Tiistaiaamuna toimistonhoitaja Heli Siren avasi toimiston oven ja astui sisään. Hän oli vielä matkasta hengästynyt ja posket punoittivat. Olipa ollut ihanaa pyöräillä töihin auringon paistaessa. Heli riisui hyräillen kirkkaankeltaisen kevättakkinsa ja valkoisen pyöräilykypäränsä ja ravisti ponnarilla olleet tummat hiuksensa vapaiksi. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa…” Miten hyvää tekikään aloittaa päivä pienellä piristävällä ulkoilulla ja liikunnalla! Usein työmatkalla soi mielessä jokin hengellinen laulu ja Helillä oli tapana kiitellä Jumalaa alkaneesta uudesta päivästä.
Nyt kahvikone vain porisemaan ja sitten voi ryhtyä töihin. Tänään olisikin pastorien palaveripäivä sekä hallituksen kokous. Se teetti aina tavallista enemmän töitä. Eilen olivatkin jääneet kukat kastelematta, kun Heli oli kiirehtinyt töistä hieman aiemmin heprean kielen jatkokurssille. Hän hoitaisikin ne sillä välin, kun kahvi tippui.
Heli otti kastelukannun mukaansa ja lähti kohti ylisalia ja hallitushuonetta. Saniaiset olivat hänen ylpeytensä aihe. Ne olivat olleet jo kuolemaisillaan, kun hän oli hellällä hoivallaan ja periksiantamattomuudellaan pelastanut ne varmalta kuolemalta. Kasvit olivat kärsineet pikkukärpäsistä ja pastorit olivat jo ehdottaneet niiden poistamista biojätteeseen, mutta Heli oli saanut puhuttua niille lisäaikaa. Hän oli onnistunut häätämään tuholaiset ja saanut saniaiset kukoistamaan niin kuin ei koskaan ennen. Oli tapahtunut oikea kasvien ylösnousemus! Heliä hymyilytti ajatellessaan rakkaita kasvejaan. Toivottomimmatkin tapaukset voivat saada uuden elämän hellän hoidon ja huolenpidon ansiosta.
Heli avasi hallitushuoneen oven ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän henkäisi kauhusta. Saniaisten oksia lojui sikin sokin lattialla. Kaikki suuret kasvit olivat tuhottu, ja ruukuista törrötti vain katkenneita varrentynkiä. Lamaannuksesta toivuttuaan Heli juoksi kohti ylisalia ja avasi oven tuntien pelkoa. Hän puristi ensin silmänsä kiinni uskaltamatta katsoa edessään olevaa salia. Totuus oli kuitenkin kohdattava ennemmin tai myöhemmin. Helin avatessa silmänsä paha aavistus kävi toteen. Samanlainen tuho odotti siellä. Täysin tuhotut saniaiset ja toimiston sakset lojumassa lattialla kaiken keskellä. Heli huomasi kyynelten valuvan poskilleen. Hän näppäili täristen puhelimensa valikosta Ellan numeron.
Ella oli vielä matkalla töihin puhelimen soidessa. Tarvitsikohan Heli jotain pastorien palaveria varten kaupasta? Ella sai hädin tuskin selvää Helin itkuisesta puheesta. Heli oli korvinkuultavasti järkyttynyt. Ella lupasi tulla heti ylimpään kerrokseen, kun saapuisi seurakunnalle. Mitä ihmettä siellä oli oikein tapahtunut? Olipa tämä nyt ikävä sattuma heti perään eilisen töhrinnän jälkeen. Tästä oli kerrottava pastori Pertille ensi tilassa. Tänään oli kiireinen päivä eikä tällaiseen ylimääräiseen häslinkiin olisi ollut aikaa.
Ella oli saanut rauhoitettua Helin, soittanut Pertille ja ottanut valokuvia tuhoista todisteeksi. Yhdessä Helin kanssa he olivat siivonneet kasviroskat, vieneet ne ulos biojätteeseen ja siirtäneet ruukut pois näkyvistä. Heli oli näyttänyt siltä kuin olisi halunnut lausua roskiksella muistosanat tapetuille kasveille. Ella ei ollut yhtä kiintynyt niihin, mutta ymmärsi Heliä. Niin paljon kuin tämä olikin nähnyt vaivaa saniaisten eteen ja koittanut niiden avulla luoda heille kaikille viihtyisämpää työympäristöä. Oli vaikea käsittää, kuka tekisi tällaista. Oliko tämä jokin huono pila tai päähänpisto? Vai oliko joku tehnyt kaiken ihan tarkoituksella? Kuka vihasi viattomia kasveja niin paljon, että halusi tuhota ne?
Kelakortteja ja kassielämää
Alkuviikon ikävien yllätysten jälkeen loppuviikko oli sujunut ilman sen suurempia ikävyyksiä. Ikkuna oli puhdistettu töherryksestä. Heli oli saanut käydä hakemassa Honkasen puutarhalta uusia kasveja ja hoiti niitä uudella innolla. Niitä ei kukaan roisto pääsisi tuhoamaan. Heli oli ehdottanut Pertille aivan vakavissaan valvontakameroiden siirtoa kasvien turvallisuutta valvomaan, mutta ehdotus oli saanut kohteliaan tyrmäyksen. Tuskinpa kukaan uudelleen harjoittaisi moista vandalismia.
Ellan päivät olivat täyttyneet mielenkiintoisista kohtaamisista kirjakaupan asiakkaiden kanssa.
Taas kerran sisään oli astunut eksyksissä oleva Kelan asiakas. Kelan toimipiste sijaitsi Aleksis Kiven katu kahdeksassatoista, ja ymmärrettävästi se sekoitettiin kirjakaupan hyvin samantyyppisen osoitteen kanssa. Kelakorttiaan Ellalle tarjonnut asiakas ei millään meinannut uskoa, että hänen määränpäänsä oli Tammerkosken toisella puolella: ”Onko nyt aivan varmaa, ettei kyseistä virkailijaa löydy talosta?” Ella neuvoi ystävällisesti asiakkaalle reitin Aleksis Kiven kadulle, ja lopulta nainen hyväksyi, että oli erehtynyt osoitteesta. Ella lohdutti, ettei nainen ollut ensimmäinen, jolle oli käynyt näin, ja toivotti hänet uudelleen tervetulleeksi tutustumaan kirjakauppaan paremmalla ajalla.
Miljoonien pussien mies, kuten Ella oli hänet mielessään nimennyt, oli käynyt viikoittaisella visiitillään. Miehellä oli yllään monta likaista vaatekertaa. Ella päästi miehen käymään seurakuntatilojen puolella vessassa peseytymässä. Hän tiesi, että seurakunnan keittiön emäntä aina paikalla ollessaan tarjosi miehelle kahvia ja pullaa. Mies tuntui kantavan koko omaisuuttansa mukanaan. Varovasti laskien kymmenen erilaista muovipussia ja kangaspussukkaa. Millaiset elämänvaiheet olivatkaan saattaneet hänet tähän pisteeseen? Vaikka elämä oli selvästi murjonut, vaikutti mies olevan useimmiten peruspositiivisella asenteella liikenteessä. Mies toivotti Ellalle aina siunausta lähtiessään.
Katastrofi-Kaisa oli yksi kirjakaupan vakiokävijöistä. Pitkiin hameisiin ja pooloneuleisiin pukeutuva nuori nainen näytti aina hyvin vakavalta ja siltä kuin olisi kannatellut koko maailman tuskaa omilla harteillaan. Tätä naista tuntui kiinnostavan vain sellaiset kirjat, joita Ella ei ollut kaupan valikoimaan tilannut. Vähintäänkin kyseenalaiset teoriat ja spekulaatiot salaliittoteorioista, joihin oli sekoitettu hämmentävä annos Raamattua ja hengellisyyttä. Ellasta tuntui aina Kaisan kanssa keskustellessaan, että Kaisan täytyi elää jossain rinnakkaistodellisuudessa. Hän näki merkityksiä ja salaliittoja kaikkialla.
Viime viikolla Kaisa oli suuttunut hänelle, kun hän oli kommentoinut Kaisan kysymän kirjan kirjoittajaa kriittisesti ja koittanut suositella Kaisalle toisenlaista lukemista. Kaisa oli lähtenyt kaupasta ovet paukkuen ja varoittanut Ellaa olemasta liian sinisilmäinen maailman kieroudelle ja pahuudelle. Mutta tällä viikolla Kaisa oli taas palannut tuttuun tapaansa liikkeeseen, eikä tapahtunutta ollut otettu puolin eikä toisin puheeksi enää uudelleen.
Runoilija-Sebastian oli käynyt tutkimassa pitkään ja hartaasti runokirjahyllyn uusimpia teoksia. Sebastian harrasti kirjoittamista ja oli tarjonnut pariin kertaan viime syksynä Ellalle omia tuotoksiaan myyntiin. Ulkoasultaan boheemin oloinen nuori taiteilija oli jättänyt unohtumattoman muiston. Ylikasvanut takatukka, kaulassa batiikkivärjätty kaulahuivi. Huivi oli jäänyt erityisesti Ellan mieleen.
Ensimmäisellä kerralla Sebastian astui sisään liikkeeseen, käveli suoraan myyntitiskille, otti patinoituneesta suuresta olkalaukustaan esiin paksun paperinivaskan ja alkoi lukemaan Ellalle maistiaisia tuotannostaan. Ella yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Kun mies vihdoin lopetti hyvin synkkien tuskaa ja kuolemaa käsittelevien runojensa esittämisen, hän tarjosi Ellalle sopimusta: ”Jos Karismakirja ottaa hoitaakseen tämän esikoisteokseni editoimisen, painamisen ja markkinoinnin, voin antaa pienen osan tuotosta seurakunnalle. Kuulostaisiko 15% hyvältä?” Ella kohteliaasti kieltäytyi: ”Valitettavasti se ei kyllä onnistu. Meillä on tietyt kustantajat, joiden kautta teemme kaikki kirjatilaukset. Mitäs jos lähettäisit käsikirjoituksesi suoraan heille?”
Toisella kertaa mies tuli takaisin, tällä kertaa cd-äänitteiden kanssa. Hän oli lukenut ja äänittänyt runojaan cd:lle ja tarjosi nyt niitä myytäväksi kirjakaupan kautta. Kolme erilaista runokokoelmaa erilaisista teemoista: kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemasta. Hän oli jopa piirtänyt sopivan synkeät kannet niihin. Sebastian otti yhden cd:n ulos pääkalloin koristellusta kotelostaan, sylkäisi siihen ja kiillotti sen puhtaaksi värikkäällä huivillaan ja ojensi sitten Ellaa kohti: ”Olisiko sinulla aikaa kuunnella tämä cd nyt samantien? Voidaan sitten keskustella yksityiskohdista ja palkkionjaosta.”
Ella ihaili miehen sinnikkyyttä ja koitti löytää oikeita sanoja jälleen kohteliaasti kieltäytyäkseen. Sebastian näytti hyvin pettyneeltä sulloessaan cd-koteloa takaisin laukkuunsa. Ella muisti, kuinka helpottunut hän oli ollut tervetulleesta keskeytyksestä, kun samalla hetkellä Heli oli astunut sisään kastelukannu kädessään ja tullut kertomaan onnellisena pelastaneensa yläkerran kasvit kuolemasta. Helin rupatellessa iloisena tietämättä juuri käydystä keskustelusta, Sebastian lähti vähin äänin liikkeestä ulos. Onneksi Sebastian ei näyttänyt loukkaantuneen pahasti, sillä häntä näkyi yhä viikoittain sekä kirjakaupassa että jumalanpalveluksissa.
Ostoksilla oli käynyt myös Papukaija-Pirjo. Tämä punaiseen anorakkiin pukeutunut viisikymppinen asiakas ei väsynyt puhumaan, vaan juttua tuntui riittävän loputtomasti. Pieni kaksoisleuka liikkui äärettömän nopeasti heilahdellen hänen suunsa liikkeiden tahtiin. Hän ei keskeyttänyt puhetulvaansa edes Ellan palvellessa toisia asiakkaita vaan korotti vaan ääntään kuuluvammaksi, jottei Ellalta tai muilta jäisi kuulematta mitään hänen tai hänen sukulaistensa viimeisimmistä kuulumisista. Tunti oli jo kulunut, kun nainen sitten lopulta sai tehtyä ostoksensa. Vielä vaihtorahan saadessaan hän tokaisi: ”Tiedätkös mitä minulle tulee tästä kaksieuroisesta mieleen? Kerrankin meidän Antti-poikamme vaimo…” Ja sitten hän jatkoi vielä puolen tunnin ajan tarinointiaan. Ella oli aivan uupunut Pirjon lopulta sulkiessa kirjakaupan oven perässään.
Evankelista Krista Tykkinen oli huhun mukaan kerran keskeyttänyt Pirjon puhetulvan seurakunnan naistenpäivässä erittäin napakasti, ja Pirjo oli tästä hieman loukkaantunut. Siitä lähtien aina Kristan tullessa paikalle Pirjo hiljeni. Ellalla ei ollut uskallusta toimia kuten Krista, mutta toivoi, että Pirjo edes joskus huomaisi antaa muillekin puheenvuoron.
Kirjakaupan kautta kuljettiin jonkun verran seurakunnan tilaisuuksiin, vaikka yleisötilaisuuksissa pääovet olivatkin avoinna. Ellaa ilahdutti erityisesti rukouskokouksessa käyvä vanhempi Virtasen pariskunta, joka aina pysähtyi hetkeksi Ellan kanssa juttelemaan ja kysymään Ellalta itseltään rukousaiheita. Tämä seurakuntaan jo monia vuosikymmeniä kuulunut, aikoinaan lähetystyössä ollut pariskunta, oli saanut sydämelleen rukoilla Ellan puolesta. Tuntui hyvältä saada tällaista tukea seurakuntalaisilta. Tälläkin viikolla Virtaset olivat tulleet. Hymy nousi Ellan huulille hänen ajatellessaan tätä herttaista pariskuntaa. Jospa hän itse joskus tulevaisuudessa voisi olla yhtä rohkaiseva tuki ja esirukoilija nuoremmille seurakuntalaisille.
Ja sitten oli kultaketjukaulainen nahkatakkinen mies. Tämä laulua harrastava nelikymppinen sankaritenori oli jo vuoden ajan osoittanut Ellalle hieman vaivaannuttavalta tuntuvaa huomiota. Hän kävi viikoittain kirjakaupassa tuijottelemassa kirjojen sijaan kiinteästi Ellaa ja pyysi tätä sinnikkäästi kahville. Hän oli saanut selville, ettei Ellalla ollut miesystävää ja nyt mitä ilmeisimmin hän halusi täyttää tämän puutteen.
Tällä viikolla mies oli taas pistäytynyt ja tapansa mukaan pyysi käyntinsä lopuksi Ellaa kahville. Hän nojautui tiskiin katsoen merkitsevästi kassakoneen taakse piiloutuvaa Ellaa ja laulaa lurautti pätkän You Raise Me Up -balladista. Ella ei tiennyt, itkisikö vai nauraisiko. Ella ei voinut käsittää, että mies ei lukuisista kieltäytymisistä huolimatta luovuttanut. Ella mietti, mikä vaikutus olisi sillä, jos hän kerran kohtelisi miestä oikein tylysti tai valehtelisi tälle seurustelevansa. Ella ei kuitenkaan halunnut kohdella asiakkaita epäkohteliaasti. Eikä hän halunnut myöskään valehdella. Toistaiseksi tuli vain sietää epämieluisaa ihailua.
Näiden mieleenpainuvien kohtaamisten lisäksi kirjakaupassa oli käynyt tasainen virta asiakkaita ostoksilla. Nyt oli myöhäinen iltapäivä ja kohta olisi aika sulkea kirjakauppa. Tulevana viikonloppuna Ella ajatteli lukea jonkun yöpöydällä odottavista lukuisista kirjoista. Oli luvattu vähän sateisempaa. Mikä hyvä syy viettää kokonainen päivä viltin alla mielenkiintoisen kirjan ääressä. Sunnuntaina hän oli luvannut mennä tapaamaan vanhempiaan ja nauttia heidän kanssaan lounasta. Viikonlopun päätteeksi hän ehtisi vielä iltakirkkoon. Saarnavuorossa oli vauhdikas evankelista Krista Tykkinen, jonka ulosantia oli aina inspiroivaa kuunnella. Viikon päästä viikonloppuna olisikin sitten remonttia, jolloin lepo jäisi vähemmälle. Nyt siis vaan kohti kotia ja rentoutumaan! Ella ei aavistanut, että tuleva viikko toisi mukanaan yllätyksen, jos toisenkin.
Kolmen koon unelma
Maanantaiaamuna Ella huokaisi astuessaan kirjakauppaan sisään. Hän riisui villakangastakkinsa, jonka alta paljastui mustavalkoinen graafinen paitamekko. Aamulla ei ollut ollut värikäs olo. Tänään kauppaa ei pidettäisikään poikkeuksellisesti auki, vaan Ella perehtyisi somen saloihin. Seurakuntapastori Lauri Kivilahti oli luvannut opettaa hänelle perusasioita someviestinnästä ja auttaa luomaan kirjakaupalle uudet nettisivut. Ella ei ollut innoissaan siitä, että joutuisi jatkossa käyttämään karttamaansa digiä enemmän, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi sen, että kirjakaupasta tuli kertoa siellä missä ihmiset olivat. Eli netissä ja somessa.
Ellalla oli visio. Kirjakauppa ja kahvila. Siinä yhdistyisivät hänen kolme intohimoaan: kirjat, kahvi ja keskustelu. Katsellessaan ties monettako kertaa Karisman liiketilaa Ella mielikuvituksessaan asetteli sinne tiskialtaan ja työtason alakaapistoineen, kahvikoneen, seinähyllykön tarvikkeita varten sekä pienet pöydät ja baarijakkarat suuren ikkunan eteen. Uloskin saisi laitettua kauniilla kesäsäällä pienen terassin.
Kunpa tästä voisi tulla oikeasti tamperelaisten kohtaamispaikka. Ei vain uskovien vaan ihan kaikenlaisten ihmisten. Niiden, jotka kaipasivat hyvää keskustelua ja kohtaamista. Ella mielellään esittelisi kirjojakin, jos kiinnostusta johonkin aihealueeseen olisi. Hän oli mestari löytämään hyllystä erilaisiin tilanteisiin ja erilaisille persoonallisuuksille sopivia teoksia.
Mutta jokaisella olisi vapaus tulla vain kupposelle kuumaa kahvia. Kunnon kahvikoneella hän saisi itse valmistettua espressot, cappuccinot ja lattet. Ja jotain pientä tarjottavaa kahvin kanssa täytyisi olla. Vaikka niitä ihania käsintehtyjä fudge-neliöitä, joita hän oli joskus saanut Verkatehtaankadun Mokkamestareilla maistaa. Ne sopisivat niin vegaaneille kuin kaikkiruokaisillekin.
Ja samalla voisi remontoida tilan muutenkin. Ella tiesi tarkalleen minkä värisen laattalattian ja myyntitiskin haluaisi. Nykyiset kirjahyllyt ja esittelypöydän kyllä voisi säilyttää. Hän voisi vaikka itse remontoida, jos saisi siihen vähän apua. Mutta suurin kysymys tässä tietysti oli raha. Vapaaehtoisilla kolehdeilla pyöritettävässä seurakunnassa ei useinkaan ollut ylimääräistä rahaa käytettävissä.
Ella oli varovasti ehdottanut johtavalle pastorille ideaansa, mutta harkitsevaan maltilliseen tapaansa Pertti ei ollut luvannut mitään. Budjettiasiat käsiteltiin aina pastoritiimin ja seurakunnan hallituksen kanssa. Kiireellisimmät tarpeet menivät kiireettömämpien edelle. Ideasta toteutukseen saattoi kestää joskus vuosiakin. Kyllähän Ella sen tiesi. Mutta hän jatkoi silti haaveilua.
Ella havahtui mietteistään, kun sisään astui vihreään villapaitaan ja mustaan pipoon rennosti pukeutunut pastori Lauri Kivilahti: ”Moro! Mitäs Ella?” Nelikymppinen surffausta harrastava Lauri uiskenteli kuin laudalla vedessä viimeisimpien sovellusten maailmassa. Laurin entinen työ ennen pastoriksi ryhtymistä oli ollut mainosgraafikko ja nyt hän hyödynsi aiemmassa työssä oppimaansa seurakunnan viemisessä someen ja nettiin.
Lauri avasi kannettavan tietokoneensa, ja esitteli Ellalle suunnitelman kirjakaupan uusista nettisivuista: ”Tällaista konseptia olen hahmotellut. Tämä sopii seurakunnan yhtenäiseen visuaaliseen ilmeeseen. Miltä se mielestäsi vaikuttaa?” Kirjakaupalle suunniteltu sivu näytti Ellan mielestä todella hyvältä ja ammattimaisesti toteutetulta. Hän huomasi yllättäen innostuvansa aiheesta. Ellalla oli heti muutama parannusidea, jotka Lauri kirjasi ylös ja lupasi toteuttaa. Uutuuskirjoista voisi laittaa Ellan valikoimia esittelyjä ja sitaatteja näkyville.
Kärsivällisesti Lauri opetti Ellalle, kuinka sivuja voisi päivittää. Eihän se nyt niin vaikeaa ollutkaan kuin Ella oli kuvitellut. Ja kun vihdoin siirryttiin somen ja Instagram-tilin pariin, Ella oli jo täysillä mukana: ”Minähän voin vaikka julkaista kirjakaupassa kävijöiden suosituksia heidän lukemistaan kirjoista. Tätä kautta tavoitetaan kaupalle monia uusia asiakkaita!”
Lounasaikaan tultaessa Ella tunsi, kuinka aivot höyrysivät kaikesta uudesta tiedosta ja opitusta. Tässä oli paljon sellaista, minkä hän tulisi oppimaan vain itse tekemällä ja harjoittelemalla. Mutta jonkinlaisen henkisen niskalenkin hän oli tänään saanut netti- ja somemaailmasta Laurin avustuksella. Laurin lähtiessä Ella haki nyhtöpossusalaatin Bakery&Coffeesta ja palasi sitten vielä kertaamaan kaikkea tänään oppimaansa. Vuonna 1958 vihityn Saalem-rukoushuoneen pieni kirjakauppa ”Lähetyskirja ja paperi”, nykyinen Karismakirja, ottaisi pian historiallisen digiloikan, ja Ella halusi pysyä sen vauhdissa mukana!
Karismaattinen yllätys
Tiistaipäivä sujui kuten normaalisti. Kahden aikaan Ella sai puhelinsoiton Pertiltä: ”Ehtisitkö käymään hetkeksi hallitushuoneessa? Haluaisimme esitellä uudelle pastorille kaikki talon työntekijät.” Ella laittoi kirjakaupan oven hetkeksi lukkoon ja lähti leveiden punaisten housujen lahkeiden iloisesti heiluessa kapuamaan portaita kohti ylimmäistä kerrosta.
Viisikymmentäkahdeksan askelmaa. Kuinka monta kertaa Ella olikaan noussut ja laskenut nämä tutut portaat alas. Tässä oli hyvä keino testata, oliko keuhkojen hapenottokyky ja jalkalihakset kunnossa. Ella hyppeli viimeiset askelmat kaksi rappusta kerrallaan. Ella oli vain hieman hengästynyt päästessään ylimmälle tasanteelle ja tunsi tyytyväisyyttä hyvästä fyysisestä voinnistaan. Onneksi oli päällä tänään vain ohut valkoinen puuvillapaita, paksummalla villapaidalla olisi jo tullut hiki. Astuessaan ovesta sisään hän hätkähti. Mitä ihmettä?
Siinä tutun työtiimin keskellä sohvalla istui komea, kirjoista kiinnostunut, remonttitaitoinen vuokraisäntien sukulainen Ilari. Johtava pastori Pertti Mäkisalo, seurakuntapastori Lauri Kivilahti, nuorisopastori Make Rönnqvist, lapsityön pastori Saara Tapanila, evankelista Krista Tykkinen ja toimistonhoitaja Heli Siren olivat keskittyneet vilkkaaseen keskusteluun, jonka keskipisteessä näytti olevan Ilari. Jokaisella oli edessään kahvikuppi ja Helin konditoriasta tilaamasta tervetulokakusta siivu lautasella.
Kukaan heistä ei tuntunut kiinnittävän huomiota Ellan reaktioon. Ehkä sisällä tapahtuva myllerrys ei näkynyt päällepäin. Ellalle tarjottiin tuolia, kuppia ja lautasta. Hän ei meinannut hämmästykseltään saada sanaa suustaan, kun hänet esiteltiin Ilarille. Ilari hymyili ystävällisesti ja tarttui hänen käteensä kätelläkseen, mutta ei viitannut sanallakaan heidän aiempaan tapaamisensa muissa merkeissä. Ella tunsi, kuinka vieno puna nousi kaulalta kohti poskia. Tässä oli heidän uusi seurakuntapastorinsa Ilari Hämäläinen.
Ella keskitti katseensa ja koko huomionsa kakun lusikoimiseen ja koitti samalla sulatella yllättävää uutista. No johan oli melkoisen erikoinen sattuma!
Soluilta
Ella oli toipunut edellisen päivän yllätyksestä ja tottunut jo ajatukseen siitä, että Ilari oli hänen uusi työtoverinsa. Jostain syystä Ilari ei ollut halunnut kertoa ensikohtaamisella hänelle ammattiaan. Tavallaan Ella ymmärsi sen. Monet saattoivat suhtautua pastoriin eri tavalla kuin jonkun toisen ammatin edustajaan. Joko varottiin paljastamasta omasta elämästä mitään paheksuttavaa tai sitten kerrottiin ja vuodatettiin ihan kaikki pastoriraukan päälle.
Ella työskenteli jatkuvasti pastoreiden kanssa ja oli nähnyt, että he olivat aivan normaaleja ihmisiä. Hänellä ei ollut enää pitkään aikaan ollut minkäänlaisia harhakuvitelmia heidän paremmuudestaan tai kaikkivoipaisuudestaan ihmisinä. Välillä hän rehellisesti sanottuna ihmetteli, miten Jumala oli kutsunutkin pastorin ammattiin niin kompleksisia persoonia. Ilari kyllä vaikutti toistaiseksi tasapainoiselta ja järkevältä tyypiltä, mutta ensivaikutelma tietysti aina saattoi pettää. Näissä mietteissä Ella käveli töistä kotiin.
Oli keskiviikko ja soluilta. Kuuden maissa Ellan asunto täyttyi naurusta ja puheensorinasta. Eteinen oli täynnä erivärisiä korkeapohjaisia tennareita, ja naulakossa roikkui samankaltaisia ylisuuria bombertakkeja. Kahdet korkeat siistimmät kengät erottuivat joukosta. Ne kuuluivat Mirandalle ja Melissalle, romaniserkuksille.
Olohuoneessa istui sohvalla, tuoleilla ja lattialla tyynyjen päällä kahdeksan nuorta naista, lukion kolmasluokkalaisia ja kolmannen asteen ensimmäistä vuotta opiskelevia. Mirandan ja Melissan lisäksi soluun kuuluivat Aino, Pinja, Ester, Lotta, Ronja ja Sara. Kaikilla oli edessään teekupit ja lautaset täynnä salaattia ja kasvispiirakkaa. Ellasta oli hauskaa tarjota näille nuorille ystävilleen jotain hyvää syötävää silloin kun he saapuivat hänen luokseen. Omista opiskeluvuosista ei ollut niin kauaa, ettei hän olisi muistanut kuinka pieni opiskelijan budjetti oli ja miten luksusta oli saada jonkun toisen tekemää ruokaa.
Oli menossa kuulumiskierros, ja kukin vuorollaan kertoi päällimmäiset ja tärkeimmät kuulumisensa. Ella tunsi haikeutta katselleessaan nyt viimeistä vuotta lukiossa olevia. He olivat tulleet hänen soluunsa yhdeksännen luokan jälkeen ollessaan 15- ja 16-vuotiaita. Osa oli ollut mukana alusta asti, toiset olivat tulleet mukaan myöhemmin. Heille oli kehittynyt luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri. Solulaiset olivat uskoutuneet Ellalle ja toisilleen kipeistäkin asioista. Yhdessä oli koettu surua vakavasti sairastuneen läheisen kärsimyksestä ja kuolemasta, seurustelusuhteiden alkamisia ja päättymisiä, kamppailua ja toipumista syömishäiriöstä. Kohta osa heistä muuttaisi Tampereelta pois päästessään opiskelemaan eri puolille Suomea. Joku ehkä lähtisi Suomen ulkopuolellekin.
Muutot ja muutokset olivat luonnollinen seuraus tämän ikäisten nuorten elämässä. Ja Ella tunsi aidosti iloa heidän löytäessään itseään kiinnostavan alan ja opiskelupaikan. Mutta samalla hän tunsi surua heidän jäädessään pois solusta. Kokoonpano muuttuisi taas. Ella voisi ottaa soluunsa uusia nuoria naisia. Mutta se ei olisi enää koskaan aivan samanlainen. Kestäisi taas aikansa rakentaa luottamusta ja yhteyttä.
Ella oli jo hetken aikaa miettinyt pitäisikö hänen alkaa johtamaan oman ikäistensä solua. Monet kolmekymppiset olivat jo asettuneet asumaan Tampereelle. Heistä useilla oli omistusasunnot, pysyvät työpaikat ja perheet. Ei tulisi niin paljon muuttoja ja muutoksia.
Mutta toisaalta Ella nautti juuri nuorempien kanssa olemisesta. Ei ollut vielä suuria asuntolainoja, ongelmia avioliitossa ja väsymystä pikkulapsiperheen arjessa. Ne kuuluisat ruuhkavuodet, joiden aikana unelmat helposti hukkuivat pyykkivuorten ja laskupinojen alle. Nuoret taas näkivät vielä maailman kaikki mahdollisuudet avoinna ja tuo toiveikkuus tarttui Ellaankin hänen kuunnellessaan kuulumiskierrosta. Ehkä hänen kutsumuksensa oli juuri tämä: olla isosiskona pikkusiskoille ja rohkaista heitä elämään kristittyinä opiskelijamaailmassa. Ella hymyili rohkaisevasti puheenvuorossa olevalle Mirandalle. Kohta olisi aika rukoilla yhdessä.
Samaan aikaan vain puolentoista kilometrin päässä rakkauden ja yhteyden täyteisestä pienryhmästä liikkui yksinäinen kostaja synkeissä mietteissään.
Tuomiokirkon puisto
Kaksi ensimmäistä merkkiä olivat onnistuneet. Nyt oli kolmannen vuoro. Se vaatisi häneltä enemmän kuin tähän asti. Hän ei pitänyt tappamisesta. Tarvittiin kuitenkin viaton uhri, jotta hänen sanomansa saisi huomiota.
Lippispäisen nuorisopastori Make Rönnqvistin ääni kantautui seurakunnan alakerran eteiseen asti. Opiskelijapiiriläisten huomio oli kiinnittynyt valovoimaiseen puhujaan ja nauroi juuri jollekin hauskalle kohdalle tarinassa, kun huomaamaton hahmo livahti keittiön ovesta sisään. Hän käveli määrätietoisesti veitsitelineen luokse ja tarttui yhteen veitsistä. Tämä olisi sopiva. Se uppoaisi juuri riittävän syvälle. Ja olisi helppo kuljettaa takin taskussa. Hän otti pöydällä olevasta avatusta leipäpakkauksesta yhden siivun mukaansa. Sitä tarvittaisiin uhrin houkutteluun. Hän poistui keittiön takaovesta kellarikäytävälle, nousi portaat ylös ja astui ulos.
Aleksanterinkadulta hän jatkoi läpi Ronganpuiston kääntyen Tuomikirkonkadulle. Hän tiesi, että parhain paikka löytää sopiva uhri olisi Tuomiokirkon puistossa. Keskustorilla tai Tammelantorilla tietysti tarjontaa oli enemmän, mutta myös kiinnijäämisen riski oli suurempi. Jylhä graniittikivinen punakattoinen Tuomiokirkko kohosi vaikuttavana illan hämärässä. Puiston penkit olivat tyhjät. Oli vielä liian vilpoista istuskeluun ulkosalla. Tuomiokirkonpuiston suuret vanhat koivut, vaahterat, tammet ja havupuut antoivat kaivattua näkösuojaa.
Hän kaivoi taskustaan kertakäyttökäsineet ja muovipussin ja sirotteli maahan leivän murusia. Ajatus kohta rimpuilevasta uhrista ja myöhemmin esiin purskahtavasta lämpimästä verestä kuvotti häntä. Hänellä oli kuitenkin tehtävä, jonka tähden hän oli valmis vaativiinkin tekoihin. Tuolla! Lehdettömien vaahteroiden alla juuri sopivan näköinen pahaa aavistamaton uhri liikkui kuin tilattuna häntä kohti.
Kadonnut keittiöveitsi
Seurakunnan pohjakerroksessa punaiseen ruutuesiliinaan pukeutunut kuusikymppinen emäntä valmistautui pilkkomaan edessään olevaa jättimäistä kasaa vastakuorittuja omenoita. Tänään hän valmistaisi monta pellillistä ihanaa omenapiirakkaa. Ei ollut syksy eikä omenasato parhaimmillaan, mutta hän oli onnistunut löytämään edullisesti omenoita Lidlistä ja tunsi syvää tyytyväisyyttä taloudellisesti viisaasta ostoksestaan.
Kerttu Korhonen oli antanut elämänsä parhaat vuodet ensin monilapsisen perheen äitiydelle. Lasten kasvaessa aikuisiksi ja muuttaessa pois kotoa hän oli siirtänyt ehtymättömältä tuntuvan tarmonsa seurakunnan keittiössä palvelemiselle. Hän oli jäänyt hiljattain eläkkeelle palkkatyöstään ja nyt hänellä oli entistä enemmän aikaa panostaa seurakuntaan. Hän piti keittiön hyvässä järjestyksessä ja opasti muita vapaaehtoisia toimimaan siellä siten, että tilat jäivät aina hyvään kuntoon seuraavia ajatellen. Kertulta onnistui suurempienkin valtakunnallisten tapahtumien ruokahuollon järjestäminen ja hän tuntui nauttivan sitä enemmän, mitä suuremmalta ja mahdottomammalta edessä oleva haaste näytti.
Kerttu hyräili keittiötöitä tehdessään useimmiten hyvällä tuulella ja loi ympärilleen myönteistä tunnelmaa. Tänä aamuna jokin oli kuitenkin toisin. Kertun otsa oli syvässä rypyssä ja hän availi keittiön laatikoita toisensa jälkeen tuskastuneena. Missä ihmeessä oli hänen parhain hedelmäveitsensä? Eikö hän ollut juuri viime syksyn palaverissa teroittanut kaikille keittiötiimeille, että veitset oli jätettävä puhdistettuina veitsitelineeseen? Mikä ihme siinä oli, että jotkut eivät välittäneet noudattaa yhdessä sovittuja sääntöjä? Näytti siltä, että eilisiltaisen opiskelijapiirin järjestäjien olisi aika kuulla palautetta. Kerttu ei sietäisi moista välinpitämättömyyttä ja huolimattomuutta keittiössä. Eikä seurakunnan rahojen tuhlausta. Hyvät veitset eivät olleet halpoja. Samalla rahalla saisi tukusta hankittua vaikka mitä muuta hyödyllistä.
Kerttu kaivoi tuohtuneena puhelimestaan opiskelijatyöstä vastaavan nuorisopastorin numeron. Hän sai odottaa kauan ennen kuin uniselta kuulostava pastori Make vastasi puhelimeen. Mikä aika se nyt oli nukkua vielä kahdeksalta arkiaamuna? Kerttu tuumi. Päivähän oli jo pitkällä. Pastorilta kesti hetken aikaa ymmärtää mistä kiukkuisen kuuloisen emännän asiassa oli kysymys: ”Kiitos ilmoituksesta Kerttu. Laitan viestiä eilisen opiskelijapiirin kahvituksesta vastanneille nuorille ja kysyn tietävätkö he jotain kadonneesta hedelmäveitsestä. Kyllä se varmasti jostain löytyy. Etkö voi käyttää jotain toista veistä siihen asti, kunnes asiaa selviää?”
Kerttua harmitti hänen lopettaessaan puhelun. Tulisi nuorisopastori tänne itse leikkaamaan omenoita huonolla veitsellä niin näkisi, ettei ole se ja sama millä veitsellä mitäkin leikataan. Kerttu laittoi pöydällä olevasta mankasta Radio Dein päälle. Sakari Heikkilän ”Tämän kaupungin Herra” täytti sävelillään keittiön: ”Tämän kaupungin Herra, näiden ihmisten Luoja, koko kansamme suoja Sä oot. Toivo toivottomalle, rauha rauhattomalle, valo pimeyden yllä Sä oot…”
Kerttu huokaisi syvään ja jäi pohtimaan laulun sanoja. Eihän hedelmäveitsen katoaminen tietysti ollut verrattuna suuremman mittakaavan ongelmiin mikään vakava tapaus. Tampereen kaupungissa todella tarvittaisiin enemmän Kristusta. Huumeita kaupiteltiin ja nautittiin avoimesti keskeisillä paikoilla. Tänäänkin seurakunnalle tullessaan Kerttu oli nähnyt todella kurjan näköisiä ihmisparkoja Tammerkosken puistossa.
Kerttua suretti ajatella lapsia ja nuoria, joiden elämä oli menossa kovaa vauhtia alamäkeä kohti kurjuutta ja ennenaikaista kuolemaa. Hän oli iloinen jokaisesta nuoresta, joka oli löytänyt tiensä seurakuntaan ja pysyi turvassa päihdekuvioista. Hyvää työtä ne siellä opiskelijapiirissäkin tekivät. Mitä nyt yhdestä veitsestä. Hänhän voisi vaikka löytää hyvällä tarjouksella uuden. Hänpä kävisikin Tokmannilla vielä tänään iltapäivällä kotiin lähtiessään. Kerttu otti toiseksi parhaimman veitsen ja kävi työhön. Leikatessaan omenanviipaleita hän rukoili Tampereen puolesta. Hän olisi valmis ruokkimaan kaikki ne kymmenet ja sadat nuoret, jotka löytäisivät tiensä seurakuntaan ja pilkkomaan omenoita toisenkin vuorellisen. ”Herra, etsi ja löydä sinä heidät, niin minä kyllä ruokin.”
Viaton uhri
Perjantaiaamuna Ella käveli kohti työpaikkaa Kyttälänkadun liikkeiden ikkunoita katsellen. Italialaisessa ravintolassa voisi käydä Helin kanssa lounaalla joku päivä. Ella pysähtyi hetkeksi lukemaan päivän ruokalistaa. Pizza Pugliese: kuorittu tomaatti, mozzarella fiordilatte, sipuli, parmesaanijuusto…ai että alkoi tekemään mieli oikein kunnon pizzaa. Lähtisiköhän Heli tänään pizzalle perjantain kunniaksi? Ella jatkoi eteenpäin tuntien herkullisen parmesaanijuuston maun kielellään.
Hän kääntyi kirkon kohdalla Aleksanterinkadulle ja hämmästyi. Kirkon portaille oli kerääntynyt joukko tuntemattomia ihmisiä, joista pari kuvasi kännykällään jotain. Pian Ella näki, mitä se oli. Herännyt ruokahalu katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Harmaa pulu makasi ylimmällä portaalla musta veitsen kahva törröttäen irvokkaasti rinnasta kohti taivasta. Verta oli valunut kivetykselle. Ellaa kuvotti. Kuinka kukaan pystyi tekemään jotain näin sairasta?
Ella soitti pastori Pertille, joka istui autossaan matkalla kohti Keuruun IK-opistoa ja kertoi löydöstään: ”Täällä seurakunnan etuovien edessä on jonkun ihmisen tappama lintu. Näyttää todella kamalalta!” Pertti vastasi rauhalliseen tapaansa: ”Kuulostaapa ikävältä ja mauttomalta pilalta. En usko, että meidän kannattaa antaa tälle kuitenkaan sen suurempaa huomiota. Voi olla täysin sattumaa, että lintu on jätetty juuri meidän kirkkomme portaille. Olen Keuruulla koko päivän. Voisitko olla niin ystävällinen, että siivoaisit portaan? Ei sitten kukaan astu sotkuun ja pilaa kenkiään.”
Ella haki sisältä seurakunnan siivouskomerosta ämpärin, rätin, mustan roskapussin ja suojahanskat. Hän laski ämpäriin hieman vettä ja lorautti sekaan tilkan yleispuhdistusainetta. Palatessaan ulkoportaille kaikki uteliaat katselijat olivat lähteneet. Ella siirsi linnun ruumiin varovasti pussiin. Hänestä tuntui inhottavalta irrottaa veistä, mutta kyseessä saattoi olla seurakunnan keittiöltä kadonnut työkalu, josta Kerttu-emäntä oli eilen maininnut Ellan käväistessä alakerrassa. Kerttu ilahtuisi saadessaan veitsensä takaisin, mutta pesisi ja desinfioisi sen varmasti moneen kertaan kuullessaan, mihin käyttöön se oli päätynyt.
Ella pesi kirkon portaan verijäljet ja vei suljetun roskapussin roskapönttöjen taakse piiloon. Hän päätti, että töiden jälkeen hän kävisi hautaamassa linnun Kaupin metsään. Julmasti murhattu eläin ansaitsisi kunnon hautapaikan.
Ellan avatessa Karismakirjan ovea ja sytyttäessä liiketilan valot vakuutusyhtiön pylvään takaa lähti siellä pitkään värjötellyt hahmo kävelemään kohti Koskipuistoa. Sama hahmo palasi takaisin viiden aikaan Ellan sulkiessa kirjakauppaa. Kun Ella lähti kävelemään pulun ruumis sisältävä roskapussi mukanaan kohti Kauppia, lähti tarkkailija myös liikkeelle.
Ella ei huomannut varjostajaa, hän ajatteli vain pientä puluraukkaa. Metsään saapuessaan Ella etsi sopivan paikan hiukan lenkkipolulta syrjään ja kaivoi seurakunnalta mukaan ottamallaan puutarhakuokalla tarpeeksi syvän kuopan, johon laski linnun elottoman ruumiin. Peitettyään haudan hän etsi sen päälle muutaman kiven merkiksi. Siinä saisi kovia kokenut harmaakyyhky nyt levätä rauhassa. Ella lähti Kalevaa ja kotia kohti tietämättömänä silmistä, jotka seurasivat hänen loittonevaa selkäänsä.
Tutustumista ja hiomapölyä
Ella huomasi seisovansa paljain jaloin pelkkä ohut trenssitakki päällä Aleksanterinkatu 18:n kirkkorakennuksen edessä. Katulampun loisteessa hän näki pieniä veripisaroita portailla ja asvaltilla. Verijäljet näyttivät jatkuvan kohti Ronganpuistoa.
Ella lähti seuraamaan jälkiä ja saapui niiden johdattamana hämärään metsään, jossa korkeat kuuset havisivat kylmässä tuulessa. Ella veti ohutta takkiaan vilusta väristen tiukemmalle. Hän näki verisiä jälkiä kivissä ja puiden rungoissa. Työntäen puiden oksia syrjään hän kulkeutui yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.
Yhtäkkiä edessä näkyi jotain suurta ja harmaata. Se kääntyi hitaasti kohti Ellaa ja Ella huomasi tuijottavansa suoraan kultaketjukaulaisen jättiläispulun silmiin. Pulun rinnasta tippui veripisaroita, kun se lähti lähestymään paikoilleen kauhusta jähmettynyttä Ellaa. Ellan jalat eivät totelleet, vaikka Ella olisi halunnut juosta pakoon. Hän huusi niin kovalla äänellä kuin vain pystyi: ”Apua!”
Ellan silmät rävähtivät auki ja hän heräsi painajaisunestaan havahtuen omaan huutoonsa. Huh! Onneksi hän oli turvallisesti omassa sängyssään eikä metsässä. Vaikkakin hän oli aivan jäässä. Hän oli ilmeisesti nukkunut niin levottomasti, että peitto oli jossain kohtaa yötä pudonnut lattialle. Ella nosti peiton ja päätti lämmitellä vielä hetken sen alla ennen ylösnousua.
Ellalla oli kaksikin syytä rauhattomuuteen. Mielessä pyöri sekä eilinen murhattu lintu että Ilarin tulo uudelleen tänään hänen kotiinsa. Jälkimmäinen ei tosin aiheuttanut pelottavalta tuntuvaa levottomuutta vaan pikemminkin keskittymistä häiritsevää kiihtymystä. Ella koitti vakuuttaa itselleen, että hän oli iloissaan vain remontista, joka pääsisi nyt kunnolla käyntiin. Ja avusta, jota hän tänään saisi. Mutta vakuutteluista huolimatta Ellan ajatukset viipyivät Ilarin hymyssä ja silmissä. Miten miellyttävää töissä olikaan ollut tällä viikolla. Kahvilan cappuccinon sijaan hän oli valinnut käydä pastorien toimistossa kahvilla. Kahvi oli ollut pahempaa mutta seura sitäkin miellyttävämpää.
Viikon aikana oli käynyt ilmi, että Ilarilla ei ollut omaa perhettä. Ella oli tyytyväinen. Vaikka samalla se sai mietteliääksi. Olikohan miehessä jokin vika, joka ei näkynyt päällepäin? Mutta toisaalta olihan hän itsekin vielä sinkku. Ei vain ollut tullut sitä sopivaa vastaan.
Ella puki ylleen farkkushortsit ja valkoisen t-paidan. Hänellä olisi ollut kaapissa remontointiin tarkoitettu isänsä vanha maalitahrainen työhaalari, mutta hän ei voinut mitenkään ajatella laittavansa sitä päälleen tässä tapauksessa. Hän halusi Ilarin silmissä näyttää hyvältä remontoidessaankin. Hiukset tuli kuitenkin suojata hyvin huivilla. Ella päätti uhrata tarkoitukseen silmiensä väriin sopivan sinisen huivin.
Ovikellon soidessa Ella riensi avaamaan jännittynyt puna poskillaan. Jännitys suli Ilarin tullessa ystävällisesti hymyillen ovesta sisään. Miten jollain voikin olla niin rentouttava ja välitön vaikutus kanssaihmisiinsä? Ilari oli pukeutunut rennosti revittyihin farkkuihin ja valmiiksi maalitahraiseen t-paitaan. Jopa risaisissa vaatteissa hän näytti uskomattoman hyvältä.
Ella oli raivannut eteisen ja olohuoneen irtaimiston makuuhuoneeseen ja suojannut lattiat sanomalehdillä ja pahveilla. Aloitettaisiin ensin eteisen seinistä. Tottuneesti Ilari sekoitti vesiämpäriin vähän liisteriä ja antoi Ellalle toisen maalausteloista. Tapetit tuli kastella kevyesti ohuella liisteriliuoksella, jotta ne irtoaisivat helpommin. Sitten tapetti voitaisiin kätevästi irrotella ja tarvittaessa raapia juuttuneet palat irti teräslastalla.
Työskentelyn lomassa Ella kyseli lisää Ilarin elämästä. Kävi ilmi, että hän oli ollut nuorempana muutaman vuoden naimisissa. Vaimo oli yhtenä päivänä löytänyt yllättäen patin rinnastaan. Rintasyövän todettiin levinneen niin pitkälle, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Ilari oli vaimonsa sairastuttua alkanut pohtimaan kuoleman jälkeistä elämää. Ellan uskovainen vuokraemäntä oli Ilarin täti, ja hänen kanssaan Ilari oli käynyt monet keskustelut aiheesta. Täti ja tädin mies olivat olleet Ilarin tukena monella tapaa. Vähän ennen vaimonsa kuolemaa sekä vaimo että Ilari olivat halunneet tehdä henkilökohtaisen uskonratkaisun. Viimeiset yhteiset viikot vaimon tuskasta ja Ilarin surusta huolimatta olivat olleet heidän avioliittonsa merkityksellisimmät.
Vaimon kuoltua Ilari oli ollut monella tapaa elämänsä taitekohdassa. Hän päätti jättää ensihoitajan ammatin sairaalan ensiavussa ja lähti opiskelemaan Raamattua ja teologiaa Keuruulle IK-opistolle. Hän virnisti sanoessaan siirtyneensä ruumiiden pelastamisesta sielujen pelastamiseen. Valmistuttuaan pastoriksi hän sai melko pian töitä pieneltä paikkakunnalta, Haapaveden helluntaiseurakunnasta. Sen jälkeen hän oli työskennellyt Alavudella.
Ja nyt hän oli Tampereella. Täkäläisen helluntaiseurakunnan työyhteisön hyvä maine oli kiirinyt Ilarin korviin jo vuosia aiemmin. Harvassa seurakunnassa sama pastoritiimi pysyi lähes muuttumattomana näin pitkään. Kuten Ella tiesi, yksi tiimin pastoreista oli lähtenyt Albaniaan lähetystyöhön ja näin paikka oli vapautunut. Ilari oli iloinen siitä, että juuri hänet oli valittu tehtävään. Hakijoita oli ollut monia. Ehkä Jumalalla oli joku suunnitelma Tampereella, jossa hän tarvitsi juuri Ilaria.
Vanhat tapetit oli poistettu ja seinien pinta tasoitettu ja hiottu. Seinät saivat eteisessä ja olohuoneessa ahkerien pensselöijien kädestä pohjamaalikerroksen. Pohjamaalin kuivumista sai odotella pari tuntia ja päätettiin lähteä maalihöyryistä hetkeksi ulos tuulettumaan. Onneksi oli aurinkoinen päivä ja kaikki tuuletusikkunat saivat olla auki.
Ella veti remonttiasunsa päälle lämpimämmät vaatteet ja Ilariltakin löytyi onneksi autostaan kunnon takki. Ella halusi viedä Ilarin yhteen mielipaikoistaan, läheiseen Sorsapuistoon. Hän otti mukaansa reppuun termariin kahvia, kaurakeksejä sekä istuinalustat. Tähän aikaan keväästä iltapäivällä oli vielä kylmää auringonsäteistä huolimatta. Ella ja Ilari istuivat penkillä lämpöä eristävien alustojen päällä kuumasta kahvista, kaurakekseistä ja kirpeän keväisestä kelistä nauttien. He katselivat Sorsalammelle. Lammen reunalla kasvavat vanhat suurikokoiset hopeapajut olivat ulottaneet juurensa veteen ja niiden pitkät oksat kaartuivat kauniisti veden ylle. Ella tiesi, että myöhemmin toukokuussa saisi jo ihastella niiden hopeanharmaita lehtiä. Koko puisto puhkeaisi vehreyteen kuin taikaiskusta.
Näin maalis-huhtikuun vaihteessa puistossa näkyi lähinnä koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä, mutta myöhemmin kesällä se tulisi olemaan aivan täynnä päivänpaistattelijoita, tamperelaisia ja turisteja. Tämä oli yksi kaupungin suosituimmista vetonauloista ja Ella ymmärsi sen viehätyksen hyvin. Niin lähellä keskustaa oleva vehreä keidas. Puistokonsertteja, kirpputoritapahtumia ja piknikkejä. Toisinaan kesäkaudella kotiin töistä tullessaan Ellalla olikin tapana ostaa Sorsapuiston kioskilta jäätelötötterö ja syödä se katsellen puiston iloista hulinaa. Mutta nyt tämä hetki oli täydellinen. Ilari penkillä vieressä, auringon paiste ja lintujen keväinen viserrys. Kaurakeksit ja kahvi.
Yhtäkkiä seesteinen tunnelma äkisti keskeytyi, kun rääkyvä lokki lensi läheltä penkkiä ja ulosti ison läjän suoraan Ellan päälle. Suurin osa läjähti Ellan hiuksia suojaavalle siniselle huiville ja valui siitä alaspäin Ellan takin rinnuksille. Ella pelästyi ja hypähti inhosta kiljaisten ylös. Viime öisen pulupainajaisen jälkeen hän ei kyllä sietäisi jatkossa yhdenkään hirviölinnun isottelua! Ella huusi silmät kostoa leiskuen yläilmoissa liitelevälle lokille.
Katsoessaan Ilariin hän näki tämän tuikkivat silmät ja pidätellyn naurun ja pian hänkin purskahti nauruun. Ella pystyi vain kuvittelemaan, miten koomiselta hän näytti linnunkakka päässään. Oli aika lähteä takaisin sisälle putsaamaan lokin mielenosoitukselliset jätökset sekä jatkaa maalaushommia. Eteinen saisi petroolin ja olohuone mintun vihreän sävyn.
Hallituskadun hämärissä
Hallituskadun harmaan kerrostalon kuudennen kerroksen yksiön ikkunasta siivilöityi huoneeseen kaihdinten välistä katulamppujen valoa. Hän istui nojatuolissa hämärässä tunnustellen kaulassaan roikkuvaa hopeista ristiä. Hän oli saanut sen täyttäessään 15 vuotta.
Silloin kaikki oli vielä ollut toisin. Äiti oli ollut vielä elossa. Hän muisti äidin ylpeät kasvot hänen ojentaessaan ruusun ja ristikorun kastejuhlassa. Ja vuosia myöhemmin hän oli saanut kokea äidin vankkumattoman tuen hänen hakiessaan kerta toisensa jälkeen opiskelemaan haaveittensa tutkintoa. Äiti, hänen väsymätön rohkaisijansa. Kun hän oli sitten lopulta jättäytynyt itseoppineeksi freelanceriksi ja alkanut työstämään unelmiansa todeksi, äiti oli uskonut hänen mahdollisuuksiinsa menestyä.
Hän oli nähnyt äidin riutuvan ja hiipuvan hiljalleen sairauteensa, mutta hän ei ollut uskonut äidin voivan oikeasti jättää häntä yksin. Äidin kuoltua hän oli ensin ollut syvästi masentunut ja menettänyt täysin elämänhalunsa. Mutta sitten hän oli päättänyt toteuttaa unelmansa edesmenneen äitinsä kunniaksi.
Ajatellessaan mennyttä hän huomasi silmäkulmiensa kostuvan. Hän pudisti rajusti päätään, pyyhki kämmensyrjällään silmänsä ja ryhdistäytyi. Nyt ei ollut aika tunteilla ja herkistellä. Tietyt ihmiset ja instanssit näyttivät seisovan hänen tavoitteidensa tiellä. He eivät ymmärtäneet sitä potentiaalia, jonka äiti oli hänessä nähnyt. Siitä he eivät selviäisi seurauksitta.
Aiemmat merkit olivat olleet vain muutamien henkilöiden löydettävissä. Nyt olisi sellaisen merkin aika, joka ei jäisi keneltäkään huomaamatta. Koko seurakunta näkisi sen. Tätä hetkeä varten hän oli rakennellut jo pitkään tarvikkeita ja testannut niitä. Kaikki oli valmista. Nyt täytyi vain odottaa seuraavaa yötä.
Kadonnut kirjain
Oli aurinkoinen sunnuntaiaamupäivä. Kello oli kymmentä vaille yksitoista ja väkeä virtasi Aleksanterinkatu 18 suurista ruskeista puuovista sisään. Hymyt olivat herkässä. Rauhaa-tervehdykset nyökättiin vanhempien seurakuntalaisten välillä ja nuoremmat moikkasivat toisiaan rennosti kättään heilauttaen. Lapsiperheiden punaposkiset äidit ohjasivat katraansa ovista eteenpäin isien jäädessä etsimään autolle kauempaa parkkipaikkaa. Jumalanpalvelus oli pian alkamassa. Osa seurakuntalaisista istui jo paikoillaan kirkkosalissa hiljaisella äänellä keskustellen. Olipa jännää, tänään kuultaisiin ensimmäistä kertaa uutta pastoria.
Kello oli muutamaa minuuttia vaille tasan, kun Ella saapui paikalle ja etsi katseellaan istumapaikkaa parvelta. Tänään hän oli laittanut päälleen sinisen pikkukukallisen mekon neuletakin ja farkkutakin kanssa. Oli kivaa vaihtelua käyttää pitkän kylmän talven jälkeen keväällä mekkojakin. Vaikka hän housuissa enemmän yleensä viihtyikin. Kiva, tuollahan olivat hänen kanssaan samassa solussa olevat Maria ja Heidi. Hän menisi heidän viereensä istumaan. Pastorit saapuivat paikalle salin etuosaan. Näyttipä Ilari komealta näin kaukaakin. Tummansininen pikkutakki valkoisen paitapuseron ja sinisten farkkujen kanssa. Valkoiset tennarit tuomassa rentoutta muuten siistiin asuun. Maria ja Heidi supisivat vieressä katsellen ihailevasti Ilaria. Tieto uuden pastorin siviilisäädystä oli jo kulkeutunut seurakunnan sinkkunaisten korviin.
Ella ei aikonut paljastaa ystävilleen, että oli tavannut uuden pastorin juuri eilen. Siitä voisi pian syntyä turhia puheita, jos muut saisivat tietää, että Ilari on ollut häntä auttamassa remontissa. Ei sillä, olisihan se upeaa, jos tästä voisi syntyä jotain muutakin kuin työtoveruus, mutta Ella ei uskaltanut haaveilla enempää. Ehkä Ilari halusi pyhittää koko loppuelämänsä vaan pastoriudelle ja keskittyä siihen perhe-elämän sijaan. Eihän Paavalillakaan ollut vaimoa ollut. Ja hän olikin sitten ehtinyt rauhassa lähetysreissaamaan, perustamaan seurakuntia ja kirjoittamaan ison kasan kirjeitä…
Ellan ajatukset keskeytyivät, kun johtava pastori asteli ylös lavalle puhujapöntön taakse ja ihmisten keskustelu ympärillä vaimeni. Odottavassa hiljaisuudessa kuului jostain alhaalta kuuluvalla ja kirkkaalla lapsen äänellä ihmettely: ”Äiti, mitä tarkoittaa JEESU?” Ellan katse siirtyi lavan taustalla olevan punaisen verhon suuntaan. Mitä ihmettä!? Lapsuudestaan asti Ella oli tottunut näkemään suuret kultaiset katosta roikkuvat kirjaimet, jotka muodostivat nimen JEESUS. Punaista verhon taustaväriä vasten ne tulivat arvokkaasti esiin. Toden totta, viimeinen kultakirjaimista puuttui! Kuului koko salin läpi käyvä kohahdus ja supina yltyi jälleen. Nyt pyörtyi yksi vanhempi nainen kolmannelta riviltä. Johtava pastori ei ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kysymys ja katsoi kummissaan seurakuntaa. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Seurakunnan hallituksen puheenjohtaja Johannes Lind nousi nopeasti paikaltaan, kävi supattamassa johtavan pastorin korvaan ja osoitti kohti punaista esirippua. Pyörtyneen naisen lähellä olevat koittivat saada häntä tokenemaan. Järjestysmiehet haettiin eteisestä paikalle. Lopulta päätettiin auttaa nainen eteiseen ja kutsua varmuuden vuoksi ambulanssi. Jumalanpalvelus pääsi alkamaan seitsemän minuuttia myöhässä.
Ella koitti keskittyä alkurukoukseen ja nuorten ryhmän johtamaan reippaaseen yhteislauluun, mutta vähän väliä hänen katseensa nousi saarnapöntön yläpuolella roikkuviin kirjaimiin ja hän yritti kaikkien muiden seurakuntalaisten tapaan ratkaista mielessään kadonneen kirjaimen arvoitusta. Kuka, miksi ja miten?
Samassa tilaisuudessa koettiin hieman myöhemmin myös toinen harmillinen tilanne. Pertti kutsui salin etuosaan esille pyhäkouluun lähtevät lapset ja Jellona-maskotin. Odottelusta huolimatta keltapukuinen suosittu maskotti ei ilmestynyt paikalle. Oli yleisesti sovittuna käytäntönä, että leijona-asuun pukeutunut nuori ohjaaja johdatti lapsijoukon alakertaan lasten Skidijumikseen. Muutama lapsista näytti selvästi pettyneeltä ja yksi lähti itkien takaisin vanhempiensa luokse. Hän ei menisi pyhäkouluun, kun kerta Jellonaakaan ei tullut.
Seurakunnan keskellä istui eräs, joka nautti herättämästään huomiosta ja mielipahasta. Hän oli istunut aamujumalanpalveluksessa muiden joukossa ja katsellut tyytyväisenä ihmisten reaktioita. Uusi pastori oli ihmeen hyvin pystynyt keskittymään saarnaansa, vaikka ihmisten ajatukset ja katseet selkeästi harhailivat. Nyt heiltä oli vuorostaan viety jotain heille rakasta! Häneltä oli viety mahdollisuus menestyä. Sen rinnalla tämä oli pientä.
Häntä kutkutti jo tuleva ilta. Kirjaimen varastaminen ei ollut ainoa asia, minkä hän oli edellisenä yönä valmistanut. Viides merkki oli tarjoutunut hänen eteensä spontaanisti ja odotti löytäjäänsä. Harmi, ettei hän voinut jäädä katsomaan paikan päälle millaisen vastaanoton se saisi. Se olisi voinut herättää jo epäilyksiä.
Kasteen hauta
Samana päivänä iltakirkossa oli kastejuhla. Iltakirkko oli aikoinaan luotu vastaamaan erilaisen kirkkokulttuurin tarpeeseen. Osa seurakuntalaisista kaipasi jumalanpalvelukselle myöhempää ajankohtaa, enemmän perinteisesti ylistysmusiikiksi luokiteltavaa genreä sekä ulosanniltaan ja ulkoasultaan rennompaa tilaisuutta.
Kastetilaisuuksia oli pidetty seurakunnassa viimeisen vuoden sisään lähes kerran kuussa. Uusia uskoon tulleita ja Helluntaikirkkoon liittyjiä oli paljon. Seurakuntaa perustettaessa vuonna 1921 jäseniä oli ollut 57. Nyt seurakunnassa oli reilusti yli 2 600 jäsentä. Tämänhetkinen jäsenmäärä ei kuitenkaan ollut koko totuus, sillä sadat aiemmin seurakunnassa kirjoilla olleet olivat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Erään pastorin sanojen mukaan seurakunta kasvoi koko ajan myös ylöspäin eikä kasvua näin ollen voitu mitata pelkästään tuijottamalla nykyiseen jäsenmäärään.
Karvosen pariskunta oli huolehtinut kastetilaisuuksiin liittyvistä järjestelyistä jo parin vuosikymmenen ajan. Tuntia ennen tilaisuutta oli aika siirtää kastealtaan suojakansi pois, putsata altaan pohja mahdollisista roskista ja täyttää allas uudella puhtaalla vedellä.
Tottuneesti Hannu ja Paula nostivat painavan kannen pois ja siirsivät sen sivuun. Paula kurkisti kastealtaaseen nähdäkseen, kuinka roskainen se oli tällä kertaa, ja henkäisi hämmästyksestä nähdessään altaan pohjalla jotain yllättävää. ”Hannu, tule äkkiä katsomaan! Et kyllä varmana arvaa, mitä täällä on!” Paula astui portaat alas altaaseen ja nosti keltaisen suurisilmäisen harjapään syliinsä. Leijonamaskotin pää! Hannu katseli kummissaan näkyä altaan reunalta. Tämä oli ensimmäinen kerta heidän aikanaan, kun tällaista tapahtui. Johan oli kumma. Kastealtaassa oli kyllä ollut hiuslenkkejä, koruja ja sukkia, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun sieltä löytyi jotain näin odottamatonta.
Karvoset jatkoivat valmisteluja. Kun kastajana toimiva lapsityön pastori Saara Tapanila saapui paikalle, näyttivät Karvoset hänelle leijonan pään ja kertoivat löydöstään. Kastumisen varalta pitkät hiuksensa päälaelle ranskalaiseksi letiksi koonnut Saara otti ilahtuneena löytyneen Jellona-maskotin pään vastaan ja lupasi mainita asiasta seuraavassa pastoripalaverissa. Olipa todella erikoinen juttu.
Nyt tuli kuitenkin keskittyä iltakirkkoon ja pian tapahtuvaan kasteeseen. Kastettavista osaa taisi jännittää. Onneksi paikalla oli Karvoset, jotka omalla leppoisalla tyylillään saivat kastettavan kuin kastettavan rentoutumaan. Karvoset johdattivat naiset ja miehet erillisiin kastehuoneisiin ja päästiin vaihtamaan puhtautta ja uutta elämää kuvastavat valkoiset kastepuvut päälle. Mukana oli suomalaisten lisäksi ilahduttavasti useampi maahanmuuttaja. Kohta saataisiin todistaa, kuinka merkkinä halustaan seurata Jeesusta heidät upotettaisiin kastevedessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kirjakauppa vai tietotoimisto?
Viimeaikaiset erikoiset tapahtumat olivat seurakuntalaisten yhteisenä ihmettelyn aiheena. Liikkeellä oli villejäkin huhuja. Joku oli kuullut luotettavalta taholta kyseessä olleen kuolleen pulun sijaan cityketun. Kastealtaasta oli löytynyt koko leijonamaskotti ihmisineen päivineen. Kadonneen S-kirjaimen oli mahdollisesti nähty välkehtivän Tammerkosken pohjassa. Kirjakaupassa käytiin uteliaina kyselemässä Ellalta lisätietoja.
Ella oli tottunut siihen, että kirjakauppaa pidettiin jonkunlaisena infopisteenä. Häneltä käytiin kysymässä milloin mistäkin: Missä oli kadonnut musta sateenvarjo? Mistä löytyy halvin parkkipaikka mahdollisimman lähellä seurakuntaa? Koska Etiopian lähetit olivat tulossa Suomi-lomalle? Kuuluiko se ja se henkilö vielä seurakuntaan? Luonnollisesti tähän Ella ei koskaan tietosuojaan vedoten vastannut.
Mutta tällä viikolla kaikki kysymykset käsittelivät seurakuntaa kohdannutta ilkivaltaa. Kirjakaupan ovesta kulki jatkuvalla syötöllä sisään seurakuntalaisia, jotka halusivat purkaa sunnuntaina kokemaansa yhteistä järkytystä ja janosivat saada lisää tietoa tapahtuneesta. Oliko Ellalla mitään tietoa siitä, kuka tihutöiden takana saattaisi olla? Olikos poliisille jo ilmoitettu? Mitä aiottiin käytännössä tehdä seurakunnan suojelemiseksi enemmältä ilkivallalta?
Ella koitti parhaan kykynsä mukaan vastailla asiallisesti kysymyksiin ja rauhoitella niitä, jotka tuntuivat olevan peloissaan tai hädissään tapahtuneesta. Yleensä niin hyväntuulinen Aila ja Virtasetkin olivat vaikuttaneet hieman murheellisilta. Papukaija-Pirjo oli viipynyt liikkeessä kaksi ja puoli tuntia voivotellen Katastrofi-Kaisan kanssa maailmanmenoa. Kultaketjukaulainen mies oli käynyt kirjakaupassa, syventynyt pitkään keskusteluun pastori Laurin kanssa ja kerrankin unohtanut pyytää Ellaa kahville. Runoilija-Sebastian oli vaikuttanut tavallistakin hiljaisemmalta ja haaveilevalta.
Miljoonien kassien mies oli ainoa, joka vaikutti yhtä leppoisalta kuin ennenkin. Hän oli elämässään kokenut yhtä ja toista, jonka rinnalla nämä tapahtumat eivät tuntuneet mitenkään järisyttäviltä.
Heli kertoi Ellalle lounaalla: ”En ole saanut kunnolla nukutuksi moneen yöhön. Mietin vain koko ajan, mitä kauheaa seuraavaksi tapahtuu. Ja että minua suututtaa! Aion hankkia toimistoon pippurisumutteen, enkä tiukan paikan tullen epäröi käyttää sitä. Tulkoon vaan yrittämään jotain, niin minä kyllä näytän miten käy vandaaleille!”
Ellan johtaman solun WhatsApp-ryhmässä käytiin vilkasta keskustelua syyllisestä ja mahdollisista motiiveista. Kieltämättä Ellakin pohti kuka tai ketkä voisivat olla omituisten tihutöiden takana. Ja jatkaisiko tekijä niiden toteuttamista? Ella katseli kirjakaupassa kävijöitä ja kaupan ohitse käveleviä ihmisiä pohtien, löytyisikö heidän joukostaan henkilö, joka oli kaiken takana.
Kaikesta huolimatta oli hienoa huomata, että Aleksanterinkatu 18:n seurakuntarakennus oli seurakuntalaisille niin tärkeä ja rakas. Siitä oli pidetty yhdessä hyvää huolta vapaaehtoisin kolehtirahoin ja talkootöin. Arvokas rakennus oli siirtynyt perintönä sukupolvien ketjussa aina seuraavalle sukupolvelle. Ella ymmärsi hyvin, että tapahtuneet aiheuttivat suuttumusta ja tuntuivat monista pahalta.
Coca-Colaa kuoroharjoituksissa
Keskiviikon kuoroharjoitukset olivat alkamassa. Pääsalissa kaikui mi-me-ma-mo-mi-me-ma-mo-muu-äänenavaus laulajien lämmitellessä äänihuuliaan. Kuoro ja orkesteri olivat harjoitelleet ahkerasti tulevaa kevätkonserttia varten Tero Särmän johdolla. Päälaeltaan arvokkaasti kaljuuntunut Tero Särmä oli tunnettu tinkimättömänä kapellimestarina, joka vaati kuorolaisilta ja soittajilta sinnikästä harjoittelua. Kuorolaisten oli harjoiteltava konsertin laulujen sanoja, kunnes muistaisivat ne ilman nuottikansioita. Artikulaatiossa oli vielä roimasti petrattavaa.
Tero istui flyygelin taakse ja asetti nuotit eteensä. Aloitettaisiin Täällä Pohjantähden alla-teoksesta. ”Yy, kaa, koo”, Tero tahditti, laittoi sormensa koskettimille ja lähti soittamaan alkusoittoa. Mitä ihmettä?! Teron kulmakarvat kohosivat yllättyneinä ylös. Koskettimethan olivat erikoisen jähmeät.
Tero lopetti välittömästi soittamisen, hypähti pystyyn ja avasi flyygelin kannen. Flyygelin vasarat olivat oudon väriset. Tero kosketti varovasti yhtä niistä ja totesi sen olevan aivan tahmea. Hän kävi nopeasti koko soittimen lävitse ja löysi samaa tahmeaa ainetta flyygelin kostuttimesta. Se oli puolillaan ruskeaa nestettä. Aine tuoksui jotenkin tutulle. Tero kastoi sormensa nesteeseen ja nuolaisi sormea kielellään: ”Tämähän on Coca-Colaa! Joku vandaali on kaatanut sekä kostuttimeen että soittokoneistoon virvoitusjuomaa!”
Kuorolaisten ihmetellessä harjoitusten saamaa erikoista käännettä Tero soitti järkyttyneenä pastori Pertille. Korvaamattoman arvokas flyygeli oli pilalla ja kevään konsertti vaakalaudalla. Hän vaati seurakunnan johtoa tekemään asialle jotain pikaisesti.
Rautaisena ammattilaisena Särmä kokosi nopeasti itsensä ja päätettiin siirtyä jatkamaan harjoitusta ylisaliin, jossa oli piano ja riittävän suuri tila kuorolle. Piano ei ollut ihan yhtä hyvässä vireessä kuin pääsalin flyygeli, mutta sai kelvata paremman puutteessa. Kuorolaiset yrittivät tsempata tavallista paremmin ja antaa tukensa näin suuren järkytyksen kohdanneelle musiikin maestrolle. Kuoleman jälkeistä ikuisen elämän toivoa kuvastavassa teoksessa oli kuultavissa aivan uudenlaista kirkkautta ja intensiteettiä.
Pääsalin tyhjennyttyä kuorolaisista sen yläparvelle jäi vielä hetkeksi istumaan hahmo, johon kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota. Hän oli tullut paikalle jo tunteja aiemmin. Kuudes merkki oli onnistunut. Sen kunniaksi hän otti harmaasta Prisman muovipussista puolentoista litran Coca-Cola-pullon, avasi korkin ja otti huikat.
Sadepäivän askartelua
Sade tihutti ulkona piirtäen ikkunaan pieniä vesipisaroita. Hallituskadun yksiön pöydällä oli kasa lehtiä. Punaisen pöytälampun valossa sakset leikkasivat määrätietoisesti valittuja kirjaimia irti ja muovihanskojen suojaamat sormet siirsivät ne siisteihin kasoihin valkoisen A4-paperin viereen. Hän näki mielessään sanat, jotka olivat nousseet hänen eteensä kuin tyhjästä. Näillä sanoilla hän vaikuttaisi niihin, jotka olivat viime kädessä vastuussa hänen kohtelustaan. Valta oli hänellä. Kielellä on vallassaan elämä ja kuolema, hän hoki ääneen kuin mantraa. Hän loisi sanoillaan nyt seuraavien tapahtumien kulkua.
Hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta käydä tällä viikolla kirjakaupassa. Hän oli tyytyväisenä laittanut merkille, että hänestä ja merkeistä puhuttiin. Juuri sitä hän oli toivonutkin. Kohta he saisivat lisää puhuttavaa!
Hetken mielessä kävivät äidin lempeät kasvot ja kuinka hän oli aina puhunut hyvää seurakunnasta. Äiti oli ollut uskollinen jumalanpalveluksissa kävijä, uhrannut kymmenykset yksinhuoltajan tuloistaan ja autellut seurakunnan keittiöllä kahvituksissa. Äiti ei olisi hyväksynyt tämän kirjeen lähettämistä. Sen hän kyllä tiesi syvällä sisimmässään. Jos äiti olisi ollut elossa, ehkei tätä tilannetta olisi tullutkaan. Ehkä asiat olisivat sujuneet toisin. Mutta se oli turhaa jossittelua. Äiti oli kuollut. Hän oli yksin ja häntä oli loukattu. Hänen tuli itse puolustaa itseään ja sitä, mikä oli hänelle tärkeää.
Hän laski sakset pöydälle. Nyt kirjaimia oli tarpeeksi. Hän järjesti kirjaimet paperille sanoiksi ja otti sitten puikkoliiman. Pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa hän liimasi kirjaimet paikoilleen. Sitten hän otti kirjekuoren ja liimasi sen päälle aiemmin koneella kirjoittamansa ja tulostamansa osoitetarran. Ja vielä ykkösluokan merkki. Lopuksi hän taitteli huolellisesti paperin, työnsi sen kirjekuoreen ja sulki kuoren.
Hän katsahti ikkunaan ja huomasi sateen yltyneen. Eteisessä hän puki saappaat ja sadetta pitävän mustan takin ylleen. Yhä muovihanskat kädessään hän laittoi kirjekuoren suojaan takkinsa taskuun, lähti hissillä alas ja astui ulos. Sadelätäköitä ja roiskeita väistämättä hän kulki päättäväisesti kohti lähintä postilaatikkoa. Kirje ehtisi perille juuri sopivasti seuraavana maanantaina.
Mysteeriruusu
Sinä viikonloppuna Ella jatkoi remonttia. Vuorossa oli makuuhuoneen seinät. Ella oli noussut jo varhain ja työskennellyt useamman tunnin ajan isältä perityssä remonttihaalarissa. Taustalla soi pehmeä jazz suomalaisen saksofonitaituri Joonatan Raution soittamana. Vanhat tapetit olivat irronneet sen suuremmitta vaikeuksitta, seinän muutamat kuopat oli tasoitettu ja hiottu. Nyt oli pohjamaalikerroksen vuoro.
Ella veteli maalitelalla reippain vedoin pohjamaalia seinän pintaan hyräillen olohuoneesta kantautuvaa melodiaa mukaillen. Hän kävi ajatuksissaan läpi viimeisten viikkojen tapahtumia. Ei voinut sanoa, että hänen työpaikallaan olisi ainakaan puuduttavan tylsää. Sen verran paljon oli tapahtunut poikkeuksellisia asioita viime aikoina.
Oli erikoista, että samaan syssyyn kun hän oli tavannut ensimmäistä kertaa Ilarin kotonaan Kaskitiellä, oli alkanut outojen tapahtumien vyöry seurakunnassa. Ei kai nyt sentään Ilari voisi olla kaiken takana? Mitä mieltä olisi sabotoida uutta työpaikkaansa? Ellei sitten ollut todella vinksahtanut tyyppi. Sellaista käsitystä Ella ei ollut Ilarista saanut. Päin vastoin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan Ilaria, sitä suuremmalla syyllä hän piti tätä harvinaisen ystävällisenä, auttavaisena ja jalat maassa pitävänä ihmisenä.
Pohjamaalin kuivuessa Ella piti taukoa ja päätti siivota parvekkeen. Pieni vihreä parveke oli talven aikana saanut pintaansa aikamoisen kerroksen likaa, mutta Ellan tehokas jynssäys rätillä ja tilkalla pesuainetta sai värit taas loistamaan. Ella haki kellarista talven ajan säilössä olleen pikkupöydän ja tuolit ja asetteli ne parvekkeelle. Muuta sinne ei mahtuisikaan.
Näyttipäs parveke nyt kutsuvalta! Kevätaurinko paistoi ja Ella päätti syödä lounasta ulkona istuen. Hän haki paksuimman villatakkinsa ja laittoi villasukat jalkaan. Oi, miten ihanaa olikaan pitkästä aikaa istua parvekkeella! Hän hakisi huomenna aamujumalanpalveluksen jälkeen helmililjoja ja narsisseja kukkakaupasta. Ainakin päivisin hän voisi pitää niitä parvekkeen pöydällä. Ehkä yöksi täytyisi vielä nostaa ne sisälle, kun lämpötila menisi pakkasen puolelle.
Lepotauosta uutta virtaa saaneena Ella ryhtyi maalamaan makuuhuoneen seinää. Hän oli valinnut sinne viileän vaaleansinisen värin, josta tuli mieleen pilvetön taivas.
Pitkän urakan päätteeksi Ella vaihtoi lenkkivaatteet, laittoi juoksukengät jalkaan ja lähti kohti Kauppia. Ilta oli jo hämärtymässä, mutta Ellaa ei pelottanut tutulla lenkkipolulla. Juostessaan hän muisti viikko sitten hautaamansa pulun ja ajatteli käydä sen haudalla katsomassa, ettei mikään eläin olisi kaivanut sitä esiin. Ella poikkesi hieman polulta ja löysi paikan, johon oli linnun haudannut. Hänen sydämensä tuntui jättävän yhden lyönnin väliin.
Hauta näytti kyllä koskemattomalta ja ruumis oli oletettavasti siellä tallessa, mutta haudan päällä oli punainen ruusu. Ellahan oli laittanut haudalle vain muutamia kiviä merkiksi. Joku muu oli tuonut ruusun! Ella ei ollut maininnut töissä kuin Helille, että oli haudannut pulun metsään. Eihän Heli voisi mitenkään tietää missä hautapaikka tarkemmin sijaitsi. Metsä oli suuri ja mahdollisia paikkoja polun lähettyvillä lukemattomia. Jonkun oli täytynyt nähdä hautaamistilanne, hankkia varta vasten ruusu ja tulla uudelleen paikalle.
Yhtäkkiä Ellaa värisytti ja hän katsoi ympärilleen. Ketään ei näkynyt hiljaisessa metsässä. Ella palasi kiiruusti takaisin lenkkipolulle ja kiristi juoksutahtia. Epämiellyttävä tunne siitä, että joku oli saattanut seurata hänen tekemisiään, piiskasi häntä eteenpäin. Päästessään takaisin Kaskitielle hän oli aivan hiestä märkä, mutta helpottunut siitä, että oli jo turvallisella kotitiellä. Ella päätti varmistaa seuraavalla viikolla töissä Heliltä, oliko tämä käynyt haudalla tai kertonut siitä jollekin. Hän ei saisi ajatuksissaan rauhaa ruususta ennen kuin selviäisi, kuka sen oli sinne jättänyt.
Vaikka mysteeriruusu vaivasi Ellan mieltä, fyysisesti raskas remonttipäivä takasi hänelle hyvän yöunen. Sunnuntaiaamuna hän heräsi virkeänä. Vain hieman hartioita ja niskaa särki eilisen maalausurakan jäljiltä. Ella päätti lähteä aamujumalanpalvelukseen. Hän tunsi olonsa levottomaksi eilisen illan jälkeen ja parasta hoitoa siihen oli päästä jo aamusta jumalanpalveluksen rauhoittavaan ilmapiiriin.
Ella valitsi tällä kertaa istumapaikan Ailan vierestä pääsalin alakerrasta. Ailan ja Ellan vaihdettua lyhyesti kuulumiset he molemmat keskittyivät laulamaan, rukoilemaan ja kuuntelemaan saarnaa. Saarnavuorossa oleva Pertti oli valinnut päivän tekstiksi Efesolaiskirjeen kohdan: ”Emmehän me taistele lihaa ja verta vastaan vaan hallituksia ja henkivaltoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita ja taivaan avaruuden pahoja henkiolentoja vastaan.” Pertti muistutti seurakuntalaisia taistelun todellisesta vastapuolesta: ”Se ei ole koskaan toinen ihminen. Aseemme taistelussa on Hengen miekka eli Raamattu ja sieltä nouseva sotastrategiamme on rukoilla, siunata ja tehdä hyvää toisille ihmisille, myös niille, jotka meitä vihaavat. Seurakuntamme voimalause ”Jokainen rakastaa” kismittää varmasti todellista vihollista. Vain rakastamalla Jumalaa ja kaikkia ihmisiä voimme voittaa tämän taistelun!”
Pertin saarna tuntui saavan vastakaikua ja salista kuului monta hyväksyvää aamenta. Kuuntelijat varmasti miettivät mielessään viime viikkojen tapahtumia. Pertin puheen seurauksena ikävältä tuntuvien tapahtumien pintaan nostama pelko ja kiukku tuntematonta syyllistä kohtaan alkoi sulaa. Kun Pertti johti seurakunnan rukoukseen erityisesti niiden puolesta, jotka tarvitsivat Jumalan rakkauden kosketusta, koko seurakunta yhtyi voimalliseen rukoukseen.
Jumalanpalveluksen jälkeen Ella törmäsi alakerran naulakoilla Virtasen pariskuntaan. Ella ilahtui kutsusta heidän luokseen lounaalle. Virtaset asuivat Tammelassa lähellä toria. Matkalla Ella poikkesi kukkakauppaan ja osti sekä itselleen kevätkukkia parvekkeelle että Virtasille tuliaiskukaksi vaaleanpunaisia tulppaaneja. Vierailu päättyi yhteiseen rukoukseen ja Ella lähti kotiin rohkaistunein mielin kevätkukat paperikassissa heiluen kevyiden askelten tahdissa.
Poikkeuksellinen pöytäkirja
Seurakunnan hallituksen kokous oli alkamassa toimistosiiven ylimmässä kerroksessa. Pertti Mäkisalo istui pöydän päässä yhdessä hallituksen puheenjohtaja Johannes Lindin kanssa. Pitkän pöydän molemmin puolin istuivat seurakunnan vuosikokouksen valitsemat vanhimmat, apulaispastorit ja palkatut pastorit. Suurin osa hallituksen jäsenistä oli miehiä, mutta muutama nainenkin oli päässyt mukaan seurakunnan johtajuusrakenteen uudistuessa hiljalleen. Yleensä osa kokoukseen kutsutuista osallistui etäyhteyden kautta palaveriin, mutta tänään kaikki olivat poikkeuksellisesti koolla. Oli sattunut jotain niin ennenkuulumatonta, että kaikki halusivat olla läsnä asiaa käsiteltäessä. Ilmapiirissä pystyi aistimaan vakavuuden ja jännittyneisyyden.
Johannes aloitti kokouksen omaan rauhalliseen tapaansa ja rutiininomaisesti valittiin pöytäkirjan tarkistajat ja sihteeri. Tällä kertaa asialista oli raivattu siten, että aikaa oli jätetty runsaasti keskusteluun ja päätöksiin koko seurakuntaa kuohuttaneista tapauksista. Johannes asetteli lukulasejaan paremmin nenälleen ja kertasi viimeisten viikkojen tapahtumat: ”Karismakirjan ikkunan töhriminen, ylisalin tuhotut saniaiset, keittiön hedelmäveitsellä kuoliaaksi isketty pulu kirkon portailla, pääsalin kultaisen kirjaimen katoaminen, kadonnut Jellonamaskotin pää kastealtaassa, flyygeliin kaadettu virvoitusjuoma, ja nyt viimeisimpänä pastorien toimistoon tullut uhkauskirje. Tämä uhkauskirje on saapunut toimistoon osoitettuna seurakunnan johdolle edellisenä päivänä.”
Johannes otti muovitaskussa olevan kirjeen esille käsissään muovihanskat ylimääräisiä sormenjälkiä ehkäistäkseen ja näytti sitä pöydän ympärillä istuville. Kirje oli tavallinen A4-arkki, johon joku oli leikellyt ja liimaillut kirjaimia ja niistä muodostuvia sanoja. Kaikki tunnistivat tutun fontin. Kirjaimet oli selvästi leikattu Ristin Voitto -lehdistä. Niistä muodostuivat sanat: ”SEITSEMÄS MERKKI SINETÖI KOHTALONNE. OLKAA VARUILLANNE.” Kirjeen lisäksi kuoressa oli kuusi valokuvaa aiemmista ilkivallan teoista. Ilmeisesti tekijän itsensä ottamia.
Pöydän ympärillä istuvien katseissa näkyi hämmästystä, huolta ja surua. Nuorisopastori Make uskalsi veistää asiasta vitsin, mutta Pertin tuima katse sai hänet nopeasti vaikenemaan. Yhdessä päädyttiin siihen, että tehtäisiin asiasta rikosilmoitus ja kerrottaisiin samalla poliisille kaikista aiemmistakin ilkivallan teoista. Nyt kyseessä oli selvä uhkaus ja jos sama tekijä oli ilkivallan takana, tarkoitti se sitä, että hän oli valmis sanojen lisäksi myös tekoihin. Ikkunan siivouksesta, uusien huonekasvien ostosta ja flyygelin puhdistuksesta oli koitunut taloudellisia seurauksia. Vielä ei tiedetty, saataisiinko flyygeli takaisin soittokuntoon vai jouduttaisiinko hankkimaan uusi soitin. Puuttuva kultainen kirjainkin tulisi teetättää, jos sitä ei löytyisi mistään.
Pohdittiin, miten tekijä oli päässyt seurakuntaan sisälle yöaikaan. Oliko hän ehkä piilotellut jossain, kunnes talo oli tyhjentynyt? Se ei kuitenkaan selittäisi pääsyä lukossa pidettäviin tiloihin. Oliko hän päässyt käsiksi jonkun avaimiin? Sovittiin, että toimistonhoitaja kävisi lävitse kaikki seurakunnan avaimen haltijat ja varmistaisi, ettei kenenkään avain ollut kadoksissa tai lainassa.
Keskustelussa tuli esille seurakunnan vartioinnin tehostaminen. Valvontakameroista ei ollut apua syyllisen tunnistamisessa. Hän oli osannut vältellä niitä ja olla näyttämättä kasvojaan. Mitä voisimme tehdä ilkivallan ehkäisemiseksi?
Lopulta päädyttiin yksimielisesti ratkaisuun, jota ei 100-vuotisen seurakunnan historiassa ollut koskaan ennen kokeiltu. Ensi yöstä lähtien kaksi henkilöä kerrallaan partioisi seurakunnalla. Tätä jatkettaisiin niin kauan, kunnes syyllinen saataisiin kiinni. Varsinainen kiinniotto jätettäisiin poliisille, mutta todisteita voitiin kerätä poliisin avuksi. Sovittiin, että kaikki pöydän ympärillä olevat ja heidän lisäkseen toimistonhoitaja ja kirjakaupan hoitaja osallistuisivat yövartioon. Vuorot jaettiin. Lopuksi rukoiltiin vielä uhkauskirjeen lähettäjän puolesta, että hän saisi sellaista apua, mitä tarvitsisi ja lopettaisi moisen vihanpidon.
Pertti soitti Ellalle vielä samana iltana ja kertoi suunnitelmasta. Ellan vuoro olisi perjantain ja lauantain välisenä yönä. Uusi pastori Ilari Hämäläinen tulisi samaan vuoroon. Ellahan tunsi talon hyvin ja voisi näin olla avuksi Ilarille, jolle rakennus oli vielä uusi. Vaikka oltiin vakavan asian äärellä, Ella ei voinut mitään sille, että häntä hymyilytti. Tätähän järjestelyä voisi jo ajatella Jumalan johdatukseksi! Kokonainen yö kahdestaan Ilarin kanssa. Onneksi pastori Pertti ei nähnyt puhelimessa hänen ilmettään.
Yövahdissa
Ilari haki Ellan autolla kotoa yhdeksän aikaan illalla. Nähdessään toisensa heitä nauratti: kumpikin oli valinnut päälleen täysin mustan asun. Hehän olivat kuin suoraan jostain vakoojajännäristä. Ella oli pakannut mustaan reppuunsa taskulampun sekä eväitä: kahvia termarissa, leipiä, tummaa suklaata ja salmiakkia sekä pari pientä fleecepeittoa ja kahdet villasukat. Niille saattaisi tulla tarvetta yön aikana. Ilarilla oli mukana Arnoldsilta haettuja donitseja. Eikös poliiseilla ollut tapana syödä niitä kyttäyskeikoilla? He ajoivat keskustaan vitsaillen hyväntuulisesti tulevasta vartiovuorosta.
Ellaa ei pelottanut, mutta hän tunsi kyllä kutkuttavaa jännitystä. Millainen tästä yöstä tulisi? Edelliset yöt olivat sujuneet rauhallisesti eikä outoja liikkujia ollut havaittu seurakunnan tontilla. Auto päätettiin jättää Tuomiokirkon lähelle. Jos se jätettäisiin seurakunnan autokatoksen alle, mahdollinen tunkeilija voisi siitä päätellä, että talossa oltiin vahdissa.
Seurakunnan alakerrassa oli vielä teinejä Ellan ja Ilarin saapuessa paikalle. He lähtisivät pois kymmeneen mennessä, jolloin kaikki ovet lukittaisiin, valot sammutettaisiin ja seurakuntaan laskeutuisi hiljaisuus.
Ella ja Ilari päättivät päivystää sakastissa. Se oli pieni huone pääsalin läheisyydessä, jossa jumalanpalvelusten puhujat ja muut vastuuhenkilöt valmistautuivat tilaisuuksiin hiljentyen ja rukoillen ja sopien viime hetken viilauksista ohjelmaan. Sakastista pääsi kätevästi liikkumaan eri puolille taloa.
Seurakunnan toimistotilat oli remontoitu modernimmin, mutta sakastissa näkyi edelleen aiempien vuosikymmenten tunnelma. Huone oli hyvin koruton. Ruskean sohvapöydän molemmin puolin istuintilaa tarjosivat ruskeat nahkasohvat. Sama väri toistui toisen pöydän ja sitä ympäröivien puutuolien värityksessä. Lisäväriä huoneeseen antoi ainoastaan punertava matto ja pari viinipunaista sohvatyynyä. Ella ei olisi voinut keksiä tylsempiä väriyhdistelmiä. Ehkäpä huoneen ankeus auttoi siellä olevia keskittymään olennaiseen eli rukoukseen? Toisaalta Ella ei voinut käsittää miten kaunis miljöö voisi olla ristiriidassa hengellisen harjoituksen kanssa. Ella oli monesti kuvitellut kuinka värittäisi ja sisustaisi sakastin uuteen uskoon. Pääsalin kupolin taivaansininen voisi toistua sakastin sisällä, ja seinillä voisi olla kultainen risti ja muutama tarkoin valittu ikoni.
Kuitenkaan tänään sakastin sisustuksella ei ollut merkitystä. Hehän istuisivat pimeässä. Sakastissa oli sen kätevän sijainnin lisäksi hyvää sen yhdellä seinällä oleva ikkuna, joka mahdollisti esteettömän näkymän seurakunnan sisäpihalle. Sakastissa istuvat näkisivät kaihdinten välistä jokaisen porttikongista pihaan astuvan.
Ella laittoi eväsleivät jääkaappiin ja asetti termarin ja mukit pöydälle. Kun kymmeneltä talo hiljeni, sammuttivat he sakastistakin valot. Sovittiin, että ovi pieneen aulaan jätettäisiin raolleen, jotta he kuulisivat paremmin, jos joku liikkuisi talossa. Ella ja Ilari istuivat vastakkaisilla sohvilla ja juttelivat hiljaisella äänellä pitkälle yöhön. Heidän ensikohtaamisestaan Kaskitiellä oli kulunut vasta vajaa neljä viikkoa. Ellan oli pakko myöntää, että Ilarin seura herätti hänessä lämpimiä tunteita. Ilarikin vaikutti viihtyvän hyvin hänen seurassaan, mutta tietysti oli mahdollista, ettei hän ajatellut Ellaa muuten kuin mukavana työtoverina.
Kaikesta juodusta kahvista huolimatta Ella totesi kahden aikaan yöllä olevansa todella väsynyt. Ilari kehotti Ellaa ottamaan pienet torkut. Hän voisi sillä välin valvoa. Ella veti fleecevilttiä tiukemmin päälleen, laski päänsä viinipunaiselle koristetyynylle ja sulki silmänsä. Oli täysin pimeää ja hiljaista.
Yhtäkkiä Ella havahtui hereille unestaan. Kauanko hän oli oikein nukkunut? Ella katsoi kelloa, joka näytti kolmea. Ella nousi haukotellen istumaan. Ilaria ei näkynyt missään, mutta hänen puhelimensa näytti olevan sohvapöydällä. Ehkä hän oli mennyt käymään vessassa. Samassa Ella huomasi, että myös hänen oli päästävä pian tarpeilleen. Onneksi pari vessaa sijaitsi pienessä aulassa, joka oli heti sakastin oven takana.
Vielä unesta tokkuraisena Ella avasi varovasti sakastin ovea suuremmalle, jotta mahtui pujahtamaan aulaan. Villasukat jalassa hän liikkui äänettömästi. Kumpikin vessa näytti olevan vapaana. Ilari oli siis lähtenyt käymään jossain muualla. Tarttuessaan toisen vessan oven kahvaan Ella kuuli yhtäkkiä kovaa metallista kirskuntaa. Mikä se oli? Tuliko se pääsalista vai jostain kauempaa? Oliko siellä Ilari vai joku muu? Ella palasi nopeasti sakastiin takaisin, otti puhelimensa, taskulampun ja seurakunnan avaimet mukaansa. Nyt hän oli täysin hereillä. Vessassa käyminen saisi odottaa.
Ella näppäili puhelimeensa varmuuden vuoksi valmiiksi hätänumeron ja piti sitä kädessään hiipiessään miesten kastehuoneen kautta kohti pääsalia. Toisessa kädessä oli taskulamppu, jonka valossa hän uskalsi astella eteenpäin lähes täydellisessä pimeydessä. Kastehuoneen perälle tultuaan hän varmistui siitä, että ääni tuli oven takaa pääsalista. Hän avasi oven hyvin, hyvin varovasti peläten saranien pienintäkin narahdusta.
Oven avautuessa hän näki seurakuntasalin ikkunoista loistavan kuun valossa korkeat terästikkaat kirkkosalin lavan ylätasanteella. Tummiin pukeutunut hahmo oli tikkaiden huipulla ja kurkotti ylöspäin. Jotain välkehti hänen kädessään. Ella suuntasi taskulamppunsa kohti hahmoa, joka silminnähden hätkähti yllättävää valokeilaa. Hän horjahti menettäen tasapainonsa ja tuli rämisten alas tikkaita, jotka kaatuivat ryminän kaikuessa tyhjässä kirkkosalissa. Ella huusi pelästyksestä: ”Jeesus, auta!” Oliko tikkailta pudonnut henkilö Ilari ja mitä ihmettä hän oli ollut tekemässä?
Ella riensi kohti maassa makaavaa tummaa hahmoa, mutta pysähtyi kuullessaan juoksuaskelia pääsalin sivukäytävältä. Hän suuntasi taskulampun valon käytävää kohti ja helpottui nähdessään, että juoksija oli Ilari. Ilarilla oli kädessään termospullo. Ilari oli juonut kyttäyskahvin loppuun ja lähtenyt keittämään keittiölle lisää. Kun hän kuuli kovan räminän ja Ellan huudon, hän lähti välittömästi paikalle mukanaan ainoa käsillä oleva ase, jolla voisi kolkata roiston.
Ellan kääntyessä takaisin kohti salaperäistä tunkeilijaa, hän huomasikin tämän nousseen jaloilleen. Kylkeään pidellen, yllättävän nopeasti liikkuen hahmo hölkkäsi lavalta portaita alas ja oikeasta sivuovesta rappukäytävään. Ella ja Ilari lähtivät välittömästi perään.
Alkoi ennennäkemätön takaa-ajo. Juostiin pitkin pimeitä kaikuvia käytäviä rukouskammion, alasalin ja kellarisalin lävitse. Alasalissa Ella törmäsi kaatuneisiin tuoleihin, jotka takaa-ajettu oli jättänyt jälkeensä. Ilari pysähtyi auttamaan Ellaa ylös, ja yhdessä he jatkoivat juoksemista eteenpäin. Karkulaisen juostessa alakerrasta eteisen naulakoilta kohti pääsalin yläparvea, Ella ja Ilari hajaantuivat saapuen parvelle sen kahdenpuolen sijaitsevista portaista.
Parvi näytti tyhjältä. Missä takaa-ajettu oli? Ella valaisi taskulampullaan tuolirivistöjä. Tuolla! Keskiosassa tuolirivien välissä lähellä parven reunaa näkyi liikettä. Hahmo yritti ryömiä huomaamattomasti eteenpäin. Ella ja Ilari ryntäsivät ryömijää kohti, joka kivusta ähkäisten kampesi itsensä ylös. Epätoivoinen, molemmilta puolin saarrettu mustapukuinen henkilö siirtyi aivan parven kaiteen luokse. Ennen kuin Ella ja Ilari ehtivät estämään, hän nousi istumaan kaiteen päälle ja hyppäsi alas.
Hyppy ei kuitenkaan sujunut sulavasti ja kaiteen yli kurkottaneet Ella ja Ilari näkivät, kuinka uhkarohkea hyppääjä löi päänsä lattiaan ja jäi liikkumattomana makaamaan. Molemmat juoksivat kiireesti portaat alas loukkaantuneen luokse.
Ilari alkoi toimimaan heti tottuneesti ensihoitajan kokemuksellaan ja tunnusteli pääsalin keskikäytävällä lojuvan henkilön hengitystä ja pulssia. Selvästi tajuton, ulkoisesti ei näyttänyt suurempia haavoja olevan, mutta murtumia ja sisäisiä verenvuotoja saattoi olla. Jo aiempi tikkailta putoaminen oli saattanut aiheuttaa vammoja. Ilari käänsi hänet kylkiasentoon. Ei auttanut liikutella häntä tarpeettomasti.
Loukkaantuneella oli musta puolet kasvoista peittävä ohut päähine päässä, jossa oli aukot silmille. Varovasti Ilari veti päähineen pois tunnustellen takaraivoon noussutta kookasta kuhmua. Ella tunnisti välittömästi tutut kasvot. Sehän oli Runoilija-Sebastian!
Kaikki tuntui jotenkin loksahtavan paikoilleen. Sebastian oli sittenkin ottanut raskaammin runoteostensa torjumisen kuin mitä oli ajateltu ja nyt tämä väärinymmärretyksi itsensä kokenut taiteilijaparka makasi maassa henkihieverissä. Ilari pyysi järkyttynyttä Ellaa soittamaan hätänumeroon.
Ambulanssi saapui paikalle nopeasti ja Ella kävi avaamassa pääoven. Ensihoitajat tutkivat potilaan ja Ilari kertoi heille omat havaintonsa. Yhä tajuton Sebastian nostettiin paareille ja kuljetettiin kirkkosalin ovesta ulos edessä olevaan hälytysajoneuvoon.
Palatessaan pääsaliin kaatuneiden tikkaiden luokse Ella huomasi lattialla punaisen verhon alta pilkottavan kultaisen S-kirjaimen. Kun Sebastian oli pudonnut tikkailta, oli Ella kuullut metallisen kalahduksen. Miksi hänellä oli ollut S-kirjain mukana?
Paikalle soitettiin vielä poliisipartio, joka tutki seurakunnan sisäänkäynnit sekä rikospaikan. Näytti siltä, että Sebastian oli kulkenut ovesta omalla avaimellaan. Murron jälkiä ei ollut. Ilari tiesi toimistonhoitajan saaneen aiemmin viikolla selville, että Uskon perusteet -kurssin johtaja Henna Rautasen avain oli ollut hukassa maaliskuusta lähtien. Henna oli huomannut avaimen puuttumisen yhden kurssikerran jälkeen eikä ollut löytänyt avainta mistään etsinnöistä huolimatta. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että kukaan olisi voinut tarkoituksella ottaa sitä. Hän ajatteli avaimen yhä löytyvän jostain kotoa eikä ollut siksi vielä ilmoittanut sen katoamisesta seurakunnalle. Mutta nyt vaikutti siltä, että Sebastian oli onnistunut nappaamaan juuri tuon avaimen.
Ilari soitti vielä pastori Pertille ja herätti tämän kesken unien antaen selonteon yön tapahtumista. Pertti soittaisi muutaman tunnin kuluttua seurakunnan hallituksen puheenjohtajalle ja sitten päätettäisiin jatkotoimista.
Lopulta viiden aikaan aamulla Ilari saatteli autolla Ellan kotiovelle. Vaikka Ella oli nukkunut vain tunnin verran yöllä, ei uni meinannut heti tulla. Yön jännittävät tapahtumat pyörivät hänen mielessään, kunnes kuuden aikaan väsymys voitti ja Ella nukahti nähden sekavia ja vauhdikkaita unia, joissa sakastin ruskeat sohvat muuttuivat nukkuviksi karhuiksi, jotka lähtivät ajamaan takaa Ellaa. Ella juoksi pakoon, hyppäsi ilmaan ja huomasi osaavansa lentää. Hän lenteli ensin pitkin pääsalia vihaisten karhujen ärjyessä avuttomina lattiatasossa. Kattokupoli avautui ja Ella lensi ulos vapauteen taivaalle katsellen Tamperetta yläilmoista. Jostain lennähti viereen liihottelemaan Ilari ja yhdessä he lensivät eteenpäin, kunnes laskeutuivat Sorsapuistoon istumaan suuren hopeapajun oksalle. Ilarilla oli mukanaan termoskannu, josta hän tarjosi kahvia Ellalle sekä pahvinen Arnoldsin rasia täynnä mitä herkullisimpia donitseja.
Armahdettu runoniekka
Maanantaiaamupäivänä johtava pastori Pertti ja hallituksen puheenjohtaja Johannes lähtivät tapaamaan Sebastiania sairaalaan. Sebastian oli herännyt tajuttomuudestaan jo matkalla sairaalaan ja heti ensi töikseen kysynyt hoitajilta, voisiko hänen luokseen kutsua käymään helluntaiseurakunnan pastorin. Hoitajat olivat toppuutelleet ja sanoneet, että ensin tuli tehdä perusteelliset tutkimukset ja selvittää millaista hoitoa tarvittiin. Sen jälkeen voisi kyllä sitten pyytää vierailijoita käymään.
Selvisi, että Sebastianilta oli katkennut pari kylkiluuta ja hän oli saanut sen verran kovan tällin päähänsä, että joutuisi olemaan seurannassa vielä muutaman päivän. Mutta näytti siltä, ettei sisäisiä verenvuotoja tai pahempaa kallovammaa ollut ja hän tulisi toipumaan täysin. Lääkäri totesi, että oli ollut rutkasti onnea matkassa.
Pertin ja Johanneksen saapuessa Sebastianin huoneeseen potilas otti heidät vastaan kyynel silmäkulmassa. Värisevällä äänellä hän pyysi anteeksi tekojaan. Hän selitti tunteneensa vihaa, joka oli saanut turhan suuret mittasuhteet ja sokaissut hänet. Hän oli vain ollut niin pettynyt ihmisiin ja seurakuntaan useamman tahon torjuessa hänen runokokoelmansa.
Kyyneleet valuivat nyt valtoimenaan pitkin Sebastianin kasvoja. Pertti laski kätensä lohduttavasti hänen harteilleen ja Johannes tarjosi hänelle nenäliinaa rohkaisten häntä jatkamaan kertomustaan. Sebastian kertoi miehille tekoihinsa johtaneista syistä.
Karismakirjaan ei ollut otettu hänen teoksiaan myyntiin, siksi hän oli kirjoittanut tunnekuohussaan tekstin kaupan ikkunaan. Toimistonhoitaja oli pistäytynyt kertomaan kasveista kirjakaupassa juuri, kun Sebastian oli kokenut toisen kerran torjutuksi tulemisen ja siksi hän oli päättänyt tuhota toimistonhoitajan ilon.
Runokokoelman helmi oli runo kuolleesta kyyhkysestä. Tämän vuoksi yhdeksi merkiksi ja uhriksi oli valikoitunut juuri kyseinen lintu. Häntä oli kyllä myöhemmin kaduttanut viattoman linnun tappaminen, ja hän oli käynyt viemässä sen haudalle ruusun.
Aiemmin talvella hän oli ehdottanut oman runopodcastin perustamista seurakunnan nettisivujen yhteyteen useammallekin pastorille, mutta kukaan heistä ei ollut innostunut ideasta.
Hänestä tuntui, ettei häntä arvostettu ja rakastettu. Sen vuoksi hän oli halunnut viedä koko seurakunnalta jotain sille rakasta ja hän oli keksinyt viedä JEESUS-nimen S-kirjaimen. Samalla kirjain oli ollut vihje hänen oman nimensä etukirjaimesta. Pyhäkoulun maskotin pään hän oli nähnyt sattumoisin samalla kun oli varastanut kirjainta. Niinpä hän oli piilottanut pään ja vienyt sen kastealtaaseen, koska ei kestänyt katsella lasten viatonta riemua hänen itsensä tuntiessa olonsa niin synkäksi.
Ja kun hän oli tarjoutunut lukemaan runojaan tulevan kevätkonsertin yhteydessä, kapellimestari oli tylysti tyrmännyt ehdotuksen. Siispä hän oli kaatanut kostoksi Coca-Colaa flyygeliin.
Viime viikolla hän oli lähettänyt uhkauskirjeen ja suunnitellut toteuttavansa seitsemännen merkin tämän viikon aikana. Seitsemänneksi merkiksi hän oli suunnitellut kirjoittavansa runojaan kaikkien nähtäville kirkkosalin pilareihin. Mutta sitten sunnuntaina oli tapahtunut jotain, mikä oli saanut hänet toisiin aatoksiin.
Hän oli kuunnellut netistä Pertin saarnaa ja yhtäkkiä ymmärtänyt, että hänhän tässä juuri taisteli lihaa ja verta, toisia ihmisiä vastaan. Kun seurakunta sitten alkoi rukoilemaan rakkauden kosketusta tarvitsevien ihmisten puolesta, hän murtui ja tunsi, kuinka viha lähti. Hän katui syvästi kaikkea tekemäänsä Jumalan edessä. Silti häntä pelotti tunnustaa tekonsa seurakunnalle ja sen johdolle.
Hän ajatteli ensin lähteä hyvittämään tekojaan sen verran minkä pystyi ja ottaa vasta sitten seurakunnan johtoon yhteyttä. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä hän oli yrittänyt palauttaa varastamansa S-kirjaimen takaisin paikoilleen. Yritys oli kuitenkin epäonnistunut. Hän oli joutunut paniikkiin tullessaan yllätetyksi ja lähtenyt karkuun. Sen seurauksena hän nyt makasi tässä sairaalan pedillä.
Pertti ja Johannes kuuntelivat myötätuntoisina Sebastianin vuodatusta ja vakuuttivat hänelle sitten anteeksiantoa ja julistivat synninpäästön. Sebastian luovutti heille anastamansa seurakunnan avaimen. Hän lupasi korvata seurakunnalle tihutöillään aiheuttamansa kustannukset. Poliisitutkinta luvattomasta tunkeutumisesta rakennukseen oli kesken, ja seurakunnan hallituksen tuli keskustella ja päättää, nostaisivatko he rikossyytteen Sebastiania vastaan. Mutta eiköhän tässä päästäisi kaikille osapuolille sopivaan sopimukseen.
Sebastian pyysi vielä Pertin ja Johanneksen lähtiessä heitä välittämään kiitokset Ilarille ja Ellalle, jotka olivat antaneet hänelle ensiapua ja huolehtineet hänestä ennen ensihoitajien tuloa. Ei tiedä miten huonosti hänelle olisi voinut käydä, jos heitä ei olisi ollut paikalla.
Kirjakauppa & kahvila
Smaragdinvihreään haalariasuun pukeutunut Ella siveli tyytyväisenä kädellään myyntitiskin sileää pähkinäpuista pintaa. Se oli tehty juuri hänen toiveidensa mukaisesti. Kaikelle oli tiskillä oma paikkansa. Kassakone, maksupäätelaite ja kätevästi tyhjää laskutilaa ostoksia varten. Tiskin takana seisoivat uudenkarheat kaapistot, hyllyt, vesipiste ja pieni jääkaappi. Työtason päällä oli vedenkeittimen ja tavallisen kahvinkeittimen lisäksi upea uutuuttaan kiiltelevä teräksinen kahvikone. Ella oli harjoitellut viime päivät ahkerasti valmistamaan juuri oikeanlaista vaahtoa cappuccinojuoman pinnalle. Hyllyillä oli astiaston lisäksi pienissä söpöissä purkeissa valikoima keksejä ja käsintehtyjä fudgepaloja.
Lattia oli saanut kauniin laatoituksen. Sen saisi helposti pyyhittyä puhtaaksi, kun sadesäällä asiakkaiden kengissä kantautuisi kurajälkiä sisälle. Suuren näyteikkunan edessä sisäpuolella oli kaksi valkoista korkeaa pöytää ja niiden ympärillä baarijakkaroita. Ulkona oli vielä yksi puinen terassipöytä tuoleineen. Elettiin elokuun loppua, mutta lämpimien päivien vielä jatkuessa ulkosallakin pystyi yhä istuskelemaan. Ikkunassa koreili uusittu tyylikäs logoteksti: Karismakirja, kirjakauppa & kahvila.
Ella katsoi myyntitiskillä olevaa kukkakimppua maljakossa. Eilen sunnuntaina oli vietetty uudistetun kirjakauppakahvilan avajaisia, ja Aila oli tuonut kauniita valkoisia krysanteemeja sen kunniaksi.
Kaikki oli lopulta edennyt todella nopeasti. Kun seurakuntaa kohdanneiden outojen vahingontekojen tapaus oli saatu selvitetyksi, palattiin normaaliin arkijärjestykseen. S-kirjain kiinnitettiin paikalleen ja JEESUS-nimi loisti nyt entistä ehompana ja juuri kiillotettuna pääsalissa kunniapaikallaan. Flyygeli saatiin puhdistettua ja sen sointi suorastaan hiveli korvia upeassa kevätkonsertissa kuoron, orkesterin ja solistien antaessa parastaan. Seurakuntarakennus pullisteli konserttipäivänä niin, ettei kaikille tulijoille löytynyt edes istumapaikkaa. Keittiöemäntä Kerttu loihti tiiminsä kanssa konserttiväelle juhlakahvituksen, ja Ellan Kangasalta tulleet vanhemmatkin pääsivät nauttimaan tasokkaasta hengellisestä musiikista ja Kertun keittiön luomuksista.
Sebastiania kohtaan oltiin hyvin ymmärtäväisiä, ja rikossyyte päätettiin jättää nostamatta aidosti katuvaa nuorta miestä kohtaan. Kyseessä oli jo varhain äidittömäksi jäänyt mies, joka tarvitsi nyt seurakunnalta rakkautta ja rohkaisua. Sebastian itse oli halunnut hyvittää tekojaan ja oli tarjoutunut jopa Jellona-maskotiksi aamujumalanpalveluksiin. Kuitenkin seurakunnan hallituksessa oli keksitty hänelle paremmin sopiva tehtävä.
Kevätkonsertin jälkeisellä viikolla seurakunnan hallituksen kokouksessa oli tehty päätös Karismakirjan remontista. Suunnittelutiimiin oli Ellan ja isännöitsijän lisäksi lähtenyt kaikkien hieman yllätykseksi myös Ilari. Varsinaiseen remonttitiimiin ehdotettiin mukaan Sebastiania, joka oli innokas auttamaan kaikessa, missä vaan hänen apunsa kelpasi. Yhdessä Ilarin, Sebastianin ja muutamien muiden vapaaehtoisten kanssa Ella oli remontoinut kirjakaupan tilaa toukokuun lopulta lähtien. Ja nyt muutama päivä sitten kaikki oli lopulta saatu valmiiksi viimeisiä lattialistoja myöten.
Sebastianin runouteen oli alkanut tulla uudenlaisia toivon sävyjä, ja Ella oli runoja lukiessaan saanut idean Karismakirjan omasta korttisarjasta. Sebastianin ja muiden seurakunnan runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden taidot pääsivät oikeuksiinsa kauniissa korteissa. Ensimmäinen sarja kortteja oli saapunut viime viikolla painosta ja oli nyt esillä korttitelineessä. Jo eilen avajaisissa kortteja oli ostettu runsaasti.
Ellaa hymyilytti ajatellessaan kaikkea sitä hyvää, mitä kesän aikana oli tapahtunut. Heinäkuussa Ilari oli pyytänyt häntä ensimmäisille treffeille. He olivat tavanneet Finlaysonin kirkon edessä. Samassa Pumpulitehtaan kirkossa oli vuonna 1911 pidetty tilaisuudet, joissa oli saarnattu Pyhän Hengen kasteesta tamperelaisille ensimmäistä kertaa. Ellan ja Ilarin astellessa kirkkoon sisään ympyrä tuntui sulkeutuvan.
Ensimmäisen kerran neljä kuukautta sitten tavatessaan he olivat keskustelleet helluntailiikkeen ensiaskelista Tampereella, ja nyt he olivat paikassa, josta kaikki oli yli sata vuotta sitten alkanut. Ilari otti Ellaa kädestä kiinni ja johdatti tämän istumaan viereensä kirkon penkille. He eivät puhuneet mitään vaan katselivat pyhän hiljaisuuden vallitessa kaunista kirkkoa. Ella nojasi päätään Ilarin hartiaan ja ajatteli hetken olevan siihen asti elämänsä täydellisin. Tuon päivän jälkeen täydellisiä hetkiä oli tullut monta lisää.
Ellan unelmoivat ajatukset keskeytyivät kirjakaupan oven avautuessa ja päivän ensimmäisen asiakkaan saapuessa sisään. ”Hyvää huomenta! Miten voisin olla avuksi? Maistuisiko kupponen kuumaa? Meillä on nyt tarjolla erikoiskahvien lisäksi haudutettua teetä…”
Kirjakauppakahvilan edessä katukivetyksellä tepasteli terhakkaasti hopeanharmaa pulu, jonka kuhertava ääni kaikui kumeasti Aleksanterinkadun korttelissa.